Joulun aika

Joulun aika tarjoaa mahdollisuuden pysähtymiseen, lepoon ja yhdessäoloon. Tänä jouluna se on perheessämme toteutunut paremmin kuin hyvin.
Joulua edeltävä viikonloppu vietettiin maalla. Kaukana pleikasta, kaupoista ja kaupungin hälinästä.
Seurana oli luminen luonto, kiprakka pakkaasää ja sisällä takkatuli ja mulla kutimet. Toki maalais "rauhaa" rikkoi sisarusten keskinäiset välien selvittelyt, mutta elämää, sitähän sekin on.

Joku päivä kävelylle lähtiessäni tajusin, että kun vuosi kohta vaihtuu tarkoittaa se mm. sitä että yhä useammin saan näinkin tehdä. Lähteä lenkille, mennä ystävien kanssa syömään, kutoa tai ommella, viedä lapset vaikka uimaan tai lukea iltasatua lapsille. Niin kuin varmaan kyllästymiseen asti tätä hoen, aikaa ei tällaisiin juttuihin ole juurikaan ollut. Nyt on aika alkaa elää, keskittyä olennaiseen. Lapset ovat kerran pieniä.

Itse joulu vietettiin läheisten kanssa. Hyvää ruokaa, leppoisaa tunnelmaa, pukin odotusta ja lasten riemua. Lahjat muuttuvat lasten kasvaessa. Leluja paketit eivät sisältäneet juuri ollenkaan. Toivelistoissakin vilahtelivat järkiasiat. Nuorin sai mm. talvihanskat, keskimmäinen sateenvarjon ja niskatyynyn tulevaa reissuaan varten (matkustus -kärpänen on purrut häntäkin ja matkageenit tulevat paitsi minulta niin myös hänen kummitädiltään) ja vanhin sulkapallomailan ja varattuja salivuoroja. Lahjoissa näkyi nyt enemmän suunnitelmallisuus. Tätä lisää ja turhat krääsät saavat jäädä kauppoihin.

Kinkkuja on paistettu jo kaksi. Vähän on toista vielä jäljellä, mutta tuskin enää moneksi päiväksi. Vielä ei jouluruoka -ähkyä ole! Kinkun syöntiä on kevennetty mm. lumiukkokeitolla ☺

Tällaisin ajatuksin näin joulun jälkeen.. Juon aamukahvia, tuijotan nuorten leijonien peliä ja mielessä on kiitollisuus sekä kummitytön antamassa lahjassa olevat lauseet:

Meillä menee lujaa, hei hallelujaa!

Kyllä onkin mennyt lujaa, liian lujaa. Vuosien takainen uupumus nostaa päätään. Paljon on tapahtunut. Paljon jäänyt tapahtumatta.  Nyt kun alkaa tahti hiipumaan, alkaa itsekin viimein ymmärtämään, miten väsynyt sitä on tullut oltua. Onhan tätä joku ystävistä jo aiemminkin mulle päähän takonut.. joskus asiat pitää vaan osata nähdä ja päättää että muutosta tapahtuu.

En edes tiedä montako vuotta tätä hullunmyllyä on kestänyt. Töitä, kotitöitä, lasten harrastuksia.. jossain välissä hurjana koitin omiakin harrastuksia. Vuosiin sisältyy paaaljon ajettuja kilometrejä ja autossa vietettyjä tunteja.

Vanhemmuus vaatii nykypäivänä aika paljon. Lasten täytyy harrastaa, siinä pitää tukea ja kannustaa. Vanhempien pitää maksaa ja mahdollistaa. Mitä tavoitteellisempi harrastus, sen enemmän se vaatii aikaa joka on taas pois muualta. Vanhempien pitää huolehtia riittävästä levosta, ehtiä keskustella, kysellä ja pohdiskella. Saada arki rullaamaan. Ystävät, omat ja lasten. Niihinkin pitää olla aikaa. Parisuhteelle pitää olla aikaa. Aivot tarvitsevat aikaa. Töissä pitää olla aikaa. Kaikkialle tarvitaan aikaa ja sitä aikaa kaikille yhdessä ja erikseen.

Paljon on keskusteltu pitäisikö kellojen siirrosta luopua. Minun puolestani oltaisiin voitu puhua siitä, saataisiinko vuorokauteen lisää tunteja..

Nyt alkaa meillä tahti helpottaa. On tehnyt sitä tänä syksynä jo hiljalleen. Osa lasten harrastuksista siirtyi alkusyksystä kotipitäjään, mutta ei kaikki.. Tänään on se virallinen päivä, kun lasten osalta viimeinenkin harrastus naapurikaupungissa on taputeltu. Kyllä sitä ikävä tulee, sen tiedän tai tiedämme, mutta päätös mahdollistaa nyt paljon. Ei tarvitse enää repeytyä illan aikana moneen paikkaan. Tytär jää siis "määrittelemättömälle" tauolle rakkaasta harrastuksestaan. Ei sen vakavempaa 😉

Jospa nyt ehtisi panostaa kaikkien lasten vanhemmuuteen. Olla läsnä. Tehdä kello viiden päivällistä ja kysyä lapsilta mitä kuuluu? Pyykkivuorenkaan ei ehkä tarvitse odottaa niin kauaa.

Ruuhkavuodet verottaa, mutta joskus niitä kuulemma kaiholla muistellaan. Pitäkää huolta toisistanne ja itsestänne ❤

Satasen viikko

Viisihenkinen kolmilapsinen perhe, jossa toinen työssäkäyvä aikuinen tekee melko pieni palkkaista työtä ja sitäkin vain 30 tuntia viikossa, joutuu melko tarkkaan suunnittelemaan kuinka rahaa käytetään. Ja varsinkin tähän aikaan vuodesta, jolloin joulu lähestyy ja olisi aiheellista alkaa suunnittelemaan ja säästämään seuraavan kesän lomareissua. Jos siis sitä aiotaan tehdä!

Päätin jo reilu viikko sitten että nyt alan tosissani tutkailemaan mihin asioihin tili kuluu. Vastaus oli selvä. Polttoaineeseen sekä ruokaan. Polttoainekuluista on melko mahdotonta tinkiä, joka päivä kun on molempien töihin päästävä ja melko kauaskin. Julkisilla on turha näillä leveyksillä haaveilla kulkevansa järkevästi juuri mihinkään. Toki turhia ajoja täytyisi todenteolla alkaa välttää. Lähelle pääsee kävellenkin. Ruokaostosten tekoa voisimme hyvin järkevöittää.

Siispä sunnuntaina eli viikko sitten, riensin järjevästi tyttären harjoitusten aikana kauppaan. Tavoitteeni oli ostaa viikon ruuat kaikki kerralla ja käyttää siihen max. 100€. Mitä harvemmin kauppaan tarvitsee mennä sen vähemmän tulee ostettua mieliteko-ostoksia.

Ostokset onnistuivat hyvin. Yhteissumma jäi juuri ja juuri alle satasen. Toki mieltä jäi kaivertamaan että mitä tärkeää unohtui. Ostokset sujuivat liiankin helposti.

Viikon puolessa välissä tein havainnon, että kunnon ruuanteko värkkejä oli yllin kyllin. Niillä selvittäisiin vaikka seuraavallekin viikolle. Hedelmien, leivän ja juuston riittäminen laittoi kyllä huolettamaan.

Nyt on kulunut viikko kaupassa käynnistä. Leipä jo loppui, hedelmiä on jäljellä vielä vähän ja juuston viime rippeet syötiin äsken avokaadopastassa. Meidän perheen yllätys aine eli maito on loppu. Sitä en montaa purkkia kaupasta kyllä ostanutkaan, koska sitä kuluu normaalisti niin vähän.. ja vastaavasti kaakaokin on loppu. Selittänee maidon kulutusta. Lisäksi tällä viikolla meillä on ollut päivällisvieraita sekä yksi yökyläilijä että osin ruokailijamäärät ovat olleet isompia.

Vaikka osa tuotteista on jo loppu, on monia muita vielä jäljellä. Siksi lykkään kaupaan menoa vielä muutaman päivän. Puuttuvat tuotteet korvaan muilla.

Tänään onkin hihat heiluneet suunnitellessa ja tehdessä. Leivoin sämpylöitä ja teeleipää. Juustoa ei joka leivän haukkaisu kaipaa. Vaikka maito on loppu löytyy kaapista rahkaa, maustamatonta jugurttia sekä ruokakermaa, joilla alkuviikon maitotuotteet saadaan korvattua.
Jos siis selviämme keskiviikkoon tulee viisihenkinen perhe toimeen satasella puolitoista viikkoa. Täytyy laskea jääkö tällälailla yhtään enempää säästöön. Palaan asiaan!

Viisas mies!

Tämän viikon tiivistykseen sopii eräs viisaan miehen ajatus "Raha riittää kaikkeen mitä haluaa, mutta ei kaikkeen yhtä aikaa". Mä niin komppaan tätä. Elämässä riittää unelmia, joita pitää tavoitella. Ja unelmien takia pitää valintojakin tehdä. "Sitkun" ajattelu ei sovi enää meille. On tullut nähtyä liikaa sitä miten elämän viedessä unelmatkin voivat jäädä toteuttamatta. Elämä on tässä ja nyt. Tälläkin viikolla olen saanut huomata, että kaikki on mahdollista.

Haaveet tuppaavat viemään rahaa. Oli sitten kyse melkein mistä tahansa. Säästäminen ja valintojen teko on ollut meidän perheen pelastus siihen, että rahaa vieviä haaveita voi toteuttaa. Eikä tietenkään töiden paiskimista voi joukosta unohtaa. Jos ei ole tuloja, on hirmu vaikea säästääkään.

Säästämiseen liittyy seuraavakin huomio. Johtuuko sitten vanhenemisesta vai mistä, koen nykyisin suunnatonta tarvetta olla tuhlailematta. Mietin todella tarvitaanko jotain. Olisihan uudet vaatteet, uusi sisustus tai uusi kampaus aina hienoa, mutta samalla mietin ovatko ne oikeasti tarpeellisia. Hankkimatta jätetyistä asioista säästyvillä rahoilla voi saada jotain mitä haluaa vielä kovemmin. Ja taitaa luontokin kiittää. Asiaan liittyy kyllä myös ajankäyttö. Nimittäin joskus tässä arjen juoksemisessa uupuu niin kovasti että valitsen mielummin levon kuin esim. shoppailun.

No mutta siis asiaan. Yksi haave toteutettu. Tähän tarvittiin kyllä kovan säästämisen lisäksi myös pankin apua. Ilman sitä unelma olisi vielä kovan kaukana. Löysimme sopivan kokoisen ja meidän toiveet täyttävän mökkitontin! Nyt hitaalla aikataululla, töitä tekemällä ja kovalla säästämisellä, alkaa unelman seuraavan vaiheen toteutus. Love it ❤

Tähän postaukseen on pakko liittää taas lisää näitä arjen sankari -juttuja. Maanantaina nimittäin nuorimmaisemme loukkasi jalkansa. Teekoossa asti käytiin polvi paikkaamassa ja sankari mummo on huolehtinut pikkukoululaisen koulumatkoista tämän viikon. Kiitos mummolle! Tukiverkot ovat arvokkaita.

Ihanaa on ollut myös huomata kuinka tänäkin syksynä lasten koulumatkan varrelta, erään omakotitalon aidan viereltä, löytyy ämpäri omenoita täynnä ja vieressä lappu ohikulkijoille tyylillä "ottakaa tästä" . Kuinkahan monen koululaisen kotimatka ja kurniva vatsa, on saanut omenalla tai parilla mukavan käänteen. Tästäkin saa kiittää! Samaisesta talosta löytyi jo joku vuosi sitten sankari keskimmäiselle lapselle, joka kaatui pyörällä ja ketjut lähtivät. Pientä koululaista autettiin silloinkin ❤

Tänään nuorin lapsista kertoi toisestakin koulumatkan ilosta. Häntä tulee joka aamu vastaan iäkkäämpi nainen, joka aina tuumaa "Hyvää ja siunattua koulupäivää.". Sellaiseksi haluaa lapsemmekin vanhana tulla. Niin hän minulle tuumasi 😍

Ja lisää. Sankari tai muuten vain ilahduttaja! Samaisen lapsen kohdalle sattui tänään mies, joka oli ilmeisesti arvonnasta voittanut itselleen Olaf-avaimenperän. Mies antoi tämän avaimenperän tyttärellemme, joka sattui sopivasti vastaan kävelemään. Pienillä teoilla voi olla valtavan iso merkitys.

Paukanevalla

Kyllä joskus täytyy miettiä, että onko ihan pakko keksiä perheen yhteistä puuhaa. Niin kivaa kun yhdessä onkin touhuta ja tehdä niin rankkoja ovat nämä lähdöt. Meidän perheen vahvuuksia ne eivät ole koskaan olleet. Aina joku saa kriisikohtauksen, jotain unohtuu tai jotain odotellaan.. Tänään lähtötohinoissa eli pakkailussa ja odottelussa, yksi päättikin lopulta jäädä kotiin. Ilman sen suurempaa kriisiä tosin, mutta heti retken luonne muuttui. Ei tullut koko perheen retkeä tänään.

Auringon paistaessa automme suunnisti kohti Seinäjoen Paukanevaa. Reitti oli pikkuista vajaa 7km, että ihan sopiva sunnuntai reippailu.

Jonkun kilometrin jälkeen aamuinen lähtöharmitus ja yhden jäsenen matkasta puuttuminen alkoivat haihtua pois. Luonto tekee aina tehtävänsä. Maailmasta tulee luonnossa ollessa parempi paikka. Siellä vastaantulijatkin tervehtivät, vaikka eivät toisiaan tuntisikaan.

Paukanevan reitti koostui alun esteettömän leveän laudoitetun osuuden (jonka lopussa oli lintulava) jälkeen pääasiassa kapeista pitkospuista. Väkeä oli paljon liikkeellä ja vastaantulijoiden väistelemisessä olikin oma hommansa.

Maasto oli alussa pientä metsikköä, joiden puissa oli paljon käpyjä sekä naavaa. Aika pian maasto muuttui kuitenkin aukeammaksi suoalueeksi.

Reitin loppupuolella oli lintutorni. Aikamme siellä lintuja kiikaroimme, mutta eipä niitä lintuja näkynyt. Niiden ääniä toki hiljaisuudessa kuului. Minun lintutuntemuksellani en osaa sanoa mitä lintuja.

Hiljaisuudessa kuului myös heinäsirkkojen siritystä. Sen äänen minäkin tunnistan. Ja näimmekin yhden. Viimeksi olimmekin kuulleet kaskaiden siritystä Kreikassa.

Paluumatkalla pysähdymme reitinvarrella olevalle laavulle, joka oli kivasti suoalueelta sivussa, metsän puolella. Maastokin siis muuttui juurakkoiseksi poluksi, jonka varrelta bongasin valevahveroita. Harmi etteivät olleet oikeita kanttarelleja.

Laavulla oli melkeinpä ruuhkaa. Omaa nuotiovuoroa sai odotella. Hiukan tämä sokerittomuus tänään minua harmitti. Muu väki otti jälkkäriksi suklaata, Fazerin vaaleaa maitosuklaata. Nyt olisi tehnyt sitä kovasti mieli!

Kotona täytyikin tehdä lättytaikina, jotta minäkin jotain herkkua sain! Päälle mansikkasurvosta ja banaania. Nam.

Päivä retkemme Saarijärvelle

Arjen sankarit, heitä on! Jälleen kerran saimme sen todeta, kun sunnuntaina matkasimme Saarijärvelle Pyhä-Häkin kansallispuistoon.

Olimme toki hyvin valmistautuneet ja jokaisella oli pieni reppu mukana, josta omat tykötarpeet löytyivät. Lisäksi meillä aikuisilla oli repuissamme yhteiset eväät. Vähän välipalaa ja ainekset trangialla tehtävään lounaaseen.

Juuri kun olimme astumassa suunnitellun reittimme polulle, tuli mieleemme tsekata yksi tärkeä asia. Nimittäin tulentekovärkit. Ja eihän niitä löytynyt! Isäntä tutki taskut ja me muut tutkimme reput. Ei tulitikun tikkua tai edes niiden rasiaa, ei missään. Mihin kummassa ne olivat kadonneet!?

Kollattiin auto varalta läpi. Eikä sieltä löytynyt kuin kiikarit, joilla kuulemma tulen voisi saada aikaan. Niin, onneksi mulla on tuo erä-Jorma miehenä. Mutta kyllä silti mielessä kävi ennemmin lähimmän kaupan tai kioskinkin etsiminen. Mitä se taas olisi tehnyt suunnitellulle aikataululle ei olisi ollut hyvä asia.

Vaihtoehtona olisi myös ollut vain välipalan syöminen ja ehkä reitin lyhentäminen. Ruuan teko metsässä on kuitenkin yksi asia mistä metsässä nautimme. Vaikka mies sen tekeekin siellä. Mutta ehkä juuri siksi minäkin siitä niin nautin!

Onneksi emme olleet metsässä yksin. Päätimme kysellä olisiko kellään muulla ulkoilijalla myidä meille tulitikkuja. Ensimmäiset vastaan tulleet retkeilijät eivät kantaneet tulta mukanaan, mutta jo toisella yrittämällä meitä onnisti. Ohitsemme kulki pariskunta, joka oli jo oman yön yli vaelluksensa tehnyt. He virittelivät itselleen lounasta ja lahjoittivat meille tulitikkunsa ❤ Miten iloiseksi tämä meidät sai. Tämän pariskunnan tulen muistamaan kauan. Mahtavaa, että auttavaisuutta ja ystävällisyyttä vielä löytyy. Talletan tämän sydämeeni.

Retkemme pääsi viimein alkamaan. Aurinko paistoi. Valitsimme 6,5kilometrin reitin. Maisemat muuttuivat kuivasta metsästä, suoalueisiin. Välillä oli porrasta, välillä pitkospuita. Naavaa oli puissa paljon ja mustikoita polkujen varsilla. Saimme iloksemme nähdä myös monenlaisia ötököitä sekä yhden tikan. Kiikarit, niitä kyllä tarvittiin.

Poika nappasi kuvia kasveista. Muisti nimittäin, että koulussa olisi tulossa tehtävä kuvata tunnistamiaan kasvilajeja. Hyvä hyödyntää tämä reissu.

Pitihän puitakin halailla. Vanhimpien puiden ympäri eivät lasten käsivarret edes kaksin riittäneet. Tarvittiin jokaista kolmea.

Kyllä tuo metsä vaan on rauhoittava paikka. Jotenkin lapsetkin ovat siellä sopuisampia, nauttivat kaikesta. Pystyy mennä ja temmeltää. Kuunnella metsän ääniä ja imeä levollisuutta itseensä. Suosittelen metsäretkiä ihan kaikille. Kyllä sielu lepäsi. Tuolla jaksaa taas alkavan viikon. Elämä on ❤

P.s. Tulitikut odottivat kotona pöydällä!

Reissussa opittua eli viisauksia ja oivalluksia matkalta

• Ota rohkeasti yhteyttä hotelliin ennen sinne saapumista, jos mieltäsi askarruttaa jokin. Meillä se poiki kaappiin vesipullon, kylmät Mythokset ja lapsille pillimehut 🙂
• Koskaan et voi rasvata ihoa liikaa. Aina kun luulet että nyt voi ottaa kevyemmin, pohjarusketusta on jo, niin ehei, ei pidä paikkaansa. Parasta vain rasvata ylimääräinen kierros! Nimimerkillä kokemusta on..
• Älä koskaan ota allaslomalle valkoisia bikineitä tai ui valkoisella paidalla! Valkoinen kangas muuttuu keltaiseksi uima-altaan veden ja ehkä aurinkon yhteisvaikutuksesta?! Kyllä näin kävi pojan Vans -paidalle, mun valkoisille bikineille ja isännän uimahousujen valkoiselle raidalle. Ja uskokaa, pissunkeltainen ei ole kaunis väri.
• Tutustu kohteen nettisivuihin! Säästimme sievoisen summan rahaa löydettyämme vesipuiston sivuilta tarjouksen etukäteen ostetuista lipuista. Jei!
• Ei, ei kahden viikon reissullekaan tarvitse kolmea eri mekkoa tai kuuttaa eri toppia!
• Suomessa ei tarvitse sanoa "thank you" tai laittaa vessapaperia roskikseen..

Not my day!

En saanut tänäänkään parhaan äidin palkintoa, parhaan kodinhoitajan palkintoa tai maailman pelastajan palkintoa.. mutta tulikohan joku kylähullun palkinto -sitä en tiedä!
Ei niitä palkintoja olisi tainnut olla edes saatavilla, mutta käy siis varmaan ilmi ettei ollut mun päivä!

Aamulla tein havainnon, että pikimiehet lähestyvät "kototietämme". Tie saisi siis viimein, viikkojen odotuksen jälkeen lopullisen pinnan ylleen. Tielle ilmestyneet "tötsät" olivat merkki siitä.

Tämän muistin hyvin työpisteestä lähtiessäni ja kotoreittiä suunnitellessani. Päätin ajaa ns. päätietä ja poiketa kototiellemme vasta viimeisestä liittymästä.
Niinhän siinä siiten kävi että tähän aikaan vuodesta tämä tarkoitti tänään, juuri sinä hetkenä, puimurin perässä ajamista noin 15km muutaman kymmenen muun auton kanssa.
Ja kun viimein käännyin siitä viimeisestä liittymästä, oli se pien teko menossa juuri tässä loppuvaiheessa. Siinä sitten muutaman muun auton kanssa odoteltiin milloin matkaa pääsi jatkamaan! Tuo noin 30km kotiin kesti tänään 50min.

Eikä siinä vielä kaikki! Päivän valoisa asia (siitä toivottavasti joskus myöhemmin) sai meidät vielä 'myöhään' iltapäivästä ajamaan toiselle puolelle kaupunkia, vaikka tiesimme ettei tämä visiitti voisi kauaa kestää. Klo 18 olisi nuorimmaisen vanhempainilta.

Hmm.. se vanhenpainilta oli alannut jo klo 17.30. Hieman harhaanjohtavasti oli kellonajaksi ilmoitettu kaksi eri aikaa ja minähän lukenut sen ajan siitä väärästä lapusta. Tyylillähän sieltä sitten myöhästyttiin, mutta pakko oli mennä kun päässä kaikui tytön sanat "Kato äiti sitten sitä mun pulpettia". Ja katsoinhan minä. Kaikki kirjat ja tavarat nätisti järjestyksessä ❤
Onneksi taas eräs arjen sankari tämän oikean kellonajan meille kertoi! Oli meillä näyttävä sisääntulo. Ainakin tietävät kenen vanhempia ollaan.

Sitten, sitten viimein pääsin toteuttamaan koiran hoitajan tehtävääni. Hoitokoiramme ei näet ollut vielä päässyt kunnon lenkille tänään. Pakkasin reppuun mukaan samalla paperinkeräyslehdet. Vietäisiin ne koululla olevaan keräyslaatikkoon siinä samalla. Lehtiä lootaan kaataessani totesin, että ne koirankakkapussit! Ne olivat nimittäin siellä repun pohjalla ja nyt siis lehtilaatikon, joka oli muuten melkein tyhjä, pohjalla.. ei siis mikään yksittäinen pussi vaan koko rulla.
Tämä on tavallaan käynyt jo aiemminkin. Olen dyykannut lehtikeräyslaatikolla ennenkin. Onneksi siitä on jo pari vuotta. Silloin tiputin sinne kassit, nyt pussit. Silloin oli pesäpallo-ottelu menossa viereisellä kentällä ja järkkärit tuijottivat säälivästi tai "onks kaikki ok" ilmeellä minuun päin. Nytkin oli ollut ottelu, mutta se oli jo päättynyt ja epätoivoista pussien kurkottelua, seurasi vain joukko pesäpalloilijoita, jotka pakkailivat kamojaan bussiin. Minä siis osittain laatikossa ja koiranhihna toisessa kädessä. Mahtoi heille olla elämys tulla kaupunkiimme. Koira-ystävänikin seurasi touhua ilmeellä "mitä juuri sä teet, koita käyttäytyä!". Lopulta, vähin äänin ja hyvin huomaamattomasti yritin hipsiä pois tapahtumapaikalta koiran kanssa..

Niin minä hyvä koiranhoitaja. En viitsi tietoturva syistä kertoa koiran nimeä 😉. Se ei siis ole meidän, vain hoidossa. Puhun vain koirasta. Koira jallitti mut täysin! Jotenkin oppinut, ettei saisi antaa koiran syödä vieraassa paikassa maasta mitään siellä olevaa.
Maassa oli omena, mutta mistäs minä tiesin mikä myrkytetty omena se olisi voinut olla, joten yritin siltä seisomalta estää koiruutta ottamasta kiellettyä hedelmää. Liian myöhäistä se jo oli, koira oli huomannut jo saman! Lopulta en kuitenkaan nähnyt omenaa koiralla, joten oletin että ehkä se ei sitä napannutkaan. Matkamme jatkui. Ehkä kilometrin päästä aloin ihmettelemään mistä pohkeeseeni lentää välillä jotain märkää. Istutin koiran viereeni ja tajusin sen yrittävän salakuljettaa omenaa suussaan! Ja sieltä, täydestä suusta lensi kuolaa aina välillä. Päätti varmaan syödä sen omenan salaa kun perille päästään. Jetsus, tuli koiralle kiire syödä omena ennenkö otan sen pois. Niin, koira siis voitti.

P.s. Kuva ei liity mitenkään tapahtuneisiin tai no ehkä tuohon omenajuttuun. Huomenna parempi päivä!

Turvallista koulun alkua kaikille!

Niin siinä sitten kävi, että meidän nuorinkin aloitti koulunsa.

Viikko sitten oli reppukirkko eli kaikki kouluun lähtevät siunattiin opintielle. Torstaina oli sitten itse jännityspäivä. Joo myönnän, mua äitinä jännitti ehkä eniten.

Siinä ne reippaat pikku lapsoset tekivät opettajan johdolla jononsa ja marssivat sisälle luokkiin. Tippa taisi jollakin muullakin äidillä olla linssissä.

Jo ekana päivänä piti ekaluokkalaisen selvityä kotiin ilman meitä vanhempia. Isosisko oli onneksi auttamassa. Kaikki oli mennyt hyvin ja aapista esiteltiin. Vielä ei tullut läksyjä.

Toisena päivänä tulikin heti kunnon haaste vastaan ja samalla eka tollikko! Isommilla koululaisilla alkoi koulu jo aiemmin ja nuorimman oli siis selvittävä itse kouluun.
Sovittiin, että hän soittaa minulle kun on aamupuuhat tehnyt. Se menikin hyvin ja nopeasti. En ollut edes puoleen työmatkaani ehtinyt kun puhelin soi. Lupasin soittaa vastaavasti hänelle, kun kouluun pitäisi lähteä. Hänellä kun ei itsellä ole vielä juurikaan hajua kellosta.
Sitten se tapahtui. Soitan ja soitan ja ääni toisesta päästä kertoo ettei yhteyttä numeroon saa. Pieni kelaus piti suorittaa. Miten lapseen voi saada yhteyttä itse kun olen kaukana kotoa!? Kauhea tunne!

Onneksi aamutuimaan viestittelin yhden ihanan äidin kanssa ja hän kertoi olevansa vielä kotosalla, hänen lapsen niin ikään juuri aloitettua koulunsa. Lupasi olla käytettävissä, jos apua tarvitsemme. Siispä soitin hälle ja hän lupasi mennä ovemme taa kouluttamaan lasta kouluun ja vielä viedäkin hänet perille asti ❤ Tällaiset arjen sankarit ovat kultaakin arvokkaampia. Kiitos ❤

Imbrosin rotko ja Chora Sfakion

Alunperin haaveemme oli, että vaeltaisimme Samarian rotkon reissumme aikana. Koska tämä vaellus olisi ollut tehtävä tietyssä kellotetussa ajassa venekuljetusten takia, jouduimme suunnitelmasta luopumaan. Nuorimmaiselta olisi ollut liikaa vaadittu näissä helteissä kulkea muiden määräämässä hyvinkin reippaassa tahdissa. Myöhemmin kuulimme, että rotkoon pääsyä on suunniteltu rajoittaa juurikin tuon helteen takia. Pohjalla on ollut jopa +48astetta lämmintä!

Suunnitelma siis vaihtui lyhyempään Imbrosin rotkoon ja lopulta vain pieneksi riipaisuksi sitä, jotta ehtisimme vielä saaren etelärannikolle!

Rotkoon oli pieni maksu 2,50€ henkilöltä. Rotko oli vaikuttava kokemus. Varsinkin kun saimme seuraksemme ukkoskuuron! Jyrinä oli vaikuttava kun se kaikui kallioseinämissä. Ja vettäkin tuli. Ei onneksi kaatamalla, mutta niin että suojaa täytyi pohjalla kasvavasta männystä hakea ettei laitteet (kamera ja puhelimet) kastuneet.

Rotkossa oli paikkapaikoin varottava ettei kovasti kompuroinut. Kiviä, lohkareita sekä puita juurakkoineen oli siellä täällä. Välillä tuntui että olimme taruolentojen maassa.

Takaisin kulkiessamme saimme vuohia ja lampaita seuraksemme.

Vähän harmitti jättää rotko kesken. Mitä kaikkea rotkolla olisikaan ollut vielä näytettävää. Ehkä lisää seuraavalla kerralla..

Matkamme jatkui siis etelärannikkoa kohti. Chora Sfakioniin laskeduttiin serpenttiini teitä pujotellen. Maisemat olivat upeat!

Itse Chora Sfakionin kylä oli hyvin pieni. Siellä asui noin 212 ihmistä. Tästä kylästä oli tosin veneyhteyksiä kivasti muuallekin eli aina veneen rantautuessa ihmismäärä kasvoi. Taisipa tänne saapua Samarian rotkonkin päätös pisteestä venekuljetuksia.

Oli valtavan lämmintä, +38 astetta. Tuntui kuin olisimme olleet saunassa. Hetkellistä viilennystä toivat katokset, joita rantakadulla ravintoloiden ja kauppojen ympärillä oli. Pysähdyimmekin syömään cyrokset ja jäätelöt yhteen ravintolaan ennenkö matkamme vuoristoon ja kohti hotelliamme Geranissa jatkui.

Limnoupolis ja illallinen Kolymbarissa

Lasten ehdoton ykkös käyntikohde oli tottakai Limnoupolis eli vesipuisto. Sinne olisi päässyt vaikka minijunalla, mutta me päätimme uhrata yhden vuokra-auto päivistä sinne menoon.

Älysimme tarkastella puiston nettisivuja etukäteen ja säästimme niin ollen melkoisen summan rahaa. Sivuilla nimittäin oli tarjous, että kun ostaa liput etukäteen sivujen kautta niin aikuisen lippu oli viisi euroa vähemmän ja lasten liput kaksi euroa vähemmän. Viisi henkinen perhe siis säästi sievoisesti!

Päivä menikin vedessä lilluen ja auringosta nauttien. Pientä purtavaa meillä oli mukana ja jotain haimme alueen marketistakin. Siellä oli kohtuu hinnat toisin kuin allasbaarissa. Esimerkiksi mukillinen Mythosta maksoi allasbaarista yli viisi euroa..

Paikka oli pysynyt liki samana kuin muistimmekin. Toki nyt lapset pääsivät useampiin härveleihin kun pituuttakin oli tullut. Allasalueiden aurinko tuolit olivat nyt ilmaisia. Viimeksi niistäkin sai pulittaa rahaa.

Oli mukava päivä ja halusimme päättääkin sen mukavasti. Suuntasimme siis puistosta päin Kolymbariin tuohon ravintolaan johon aiemmin yritimme mennä eli Argentinaan.

Aika pian meille selvisi, että paras mahdollinen ravintolakokemus tästä ei tulisi.

Tarjoilija ei tuonut kaikille menuja, vaikka niitä lähti hakemaan. Emme saaneet kaikille ruokajuomaksi vissyä, vaikka uudemman kerran siitä mainitsimme. Keskimmäisen annoksesta löytyi hius. Hän sai onneksi tilalle toisen ja vielä paremmin kypsennettynä kuten pyysikin, mutta uudesta annoksesta puuttui vihreä salaatti. Siitä pyydettiin pois vain tomaatti.. lisäksi häneltä puuttui haarukka ja jälkiruualla tuli vain neljä haarukkaa ja neljä puhdistuspyyhettä. Ruoka oli onneksi valtaosin ihan ookoota. Mereneläviä, niitä söimme. Erityiskehun ansaitsi majoneesi, vihannekset ja jälkiruoka eli jonkinlainen juustokakku. Kyllä, minäkin söin jälkkäriä ja oli hyvää. Ehkä tällä reissulla sanon "ehkä" sokerille.

Hyvä maku ei tästä paikasta kuitenkaan jäänyt. Tuntui että tarjoilijat eivät ymmärtäneet meitä kunnolla vaikka olivatkin ymmärtävinään. Meiltä ei siis erityiskehuja tule.

Maksoimme laskun ja poistuimme paikalta.

Soudanlahden kautta Kournasjärvelle ja Rethymnoniin

Vuorossa oli seuraava valtaosaa perheestämme kiinnostava kohde eli Soudanlahden liittoutuneiden haudat.

Pienen etsimisen jälkeen löysimme hieman piilossa olevaan lahden poukamaan. Paikka löytyy lentokentälle menevän tien varresta.

Soudaan on haudattu yli 1500 liittoutuneiden sotilasta. Jokaiselle haudalle oli muistokivi, johon oli merkattu arvo, kuolinikä sekä kansallisuus. Kaikilta ne ei tosin ole ollut tiedossa.

Veti ihmisen taas hiljaiseksi.. eikä ollut tämän päivän viimeinen kerta.

Olimme lukeneet, että Kreetalla on yksi luonnonjärvi. Nimeltään Kournasjärvi. Sen me halusimme ehdottomasti kokea, ehkä jopa kiertää ympäri.

Matkan aikana koimme toisen hiljaisen hetken, kun automme tunkeutui savun haju. Ajoimme läpi alueen joka oli alkuviikosta palanut. Ei siis palanut enää, mutta tuo savun haju oli edelleen voimakas ja luonto pysähdyttävän näköinen. On niin kuivaa ja kuumaa, että metsäpaloja on ollut paljon. Kreetalla on säilytty ilman kuollonuhreja. Muita vahinkoja kyllä oli tullut. Joku korjaamo tai vastaava oli ihan hiiltynyt, puut paikkapaikoin kokonaan palaneet tai pystyssä pelkkiä runkoja.

Kournasjärvelle tai sen läheisyyteen eivät tuhot olleet yltäneet. Jätimme auton exit 1 reitin alkupäähän. Piipahdimme muutamissa kauppakojuissa ja talsimme armottomassa helteessä kohti järveä. Oli varmasti kuumin päivä!

Lapset kahlasivat rantaa melko pitkälle. Vesi oli lämmintä ja järvi melko pitkälle matala. Harmittelimme kun uimavarustus ei ollut mukana. Olisi ehdottomasti pitänyt olla!

Söimme pientä rannan tavernassa. Mm. saganakia, joka oli meille uusi tuttavuus ja hyvä sellainen. Kuori kuin mozzarellatikuissa ja sisällä juustoa. Osa lapsistakin tykkäsi.

Kävelimme rantaa pitkin ja näimme isoja ja pienempiäkin lintuja.  Kournasjärvellä voi kuulemma nähdä kilpikonnia, liskoja sekä kultakalojakin. Meillä ei käynyt niin hyvä tuuri. Emme tokikaan lopulta kiertäneet järveä ympäri asti, ehkä rauhallisemmalla puolella olisi niitä näkynyt tai vedessä polkuautoilla lipuen.

Jatkoimme siis Rethymoniin joka on upea kaupunki. Aikanaan, kun täällä piipahdimme tuumimme haluavamme majoittua juuri tänne seuraavalla kerralla. Niin paljon jäi katseltavaa ja niin vaikuttava koko kaupunki oli. Siitä huolimatta vain illan visiitti tuli sinne tehtyä. Ehkä vielä joskus jotain muuta!

Kiertelimme ja katselimme paikkoja. Satamaan lipui upeita jahteja ja risteilyaluksia. Löysimme nuorimmaiselle penaalin, jonka hän kohta kouluun tulisi tarvitsemaan.

Söimme rantaravintolassa jäätelöt, tai oikeastaan lapset söivät.. Nuorimmaisen maha tuli niin kipeäksi, että mietimme oliko tämä jäätelö jotenkin erilaista. Hän kun ei Suomessa laktoosia juurikaan kestä, mutta muualla matkustaessamme hän ei ole kärsinyt tästä vaivasta.

Nappasimme "take away" ruuat Mojo -ravintolasta, joka sinällään vaikutti erikoiselta paikalta. Hieman rähjäinen paikka kuitenkaan olematta sitä. Söimme matkalla hodari- ja hamppariateriat ja laskimme kilometrejä hotellille... nuorimmaisen maha oli tuskallisen kipeä.

Kolymbari ja Falasarna

Otimme heti aamusta suunnaksi Kolymbarin markkinat. Kolymbarissa olemme vain kerran piipahtaneet, joten tovin pujottelimme katuja ennenkö löysimme itse markkinapaikan. Jotenkin sitä oletti etsivänsä isoa aukeaa toria, mutta itse markkinat olivat jalkapallokentän päädyssä kadulla.

Markkinat olivat elämys! Tarjontaa vaatteista ruokaan asti. Itse elämyksen teki stifado -vartaat, joita katukokki paistoi kunnon hiiligrillillä hintaan euro. Kylkiäisiksi sai vaaleanleivän. Oli hyvää.

Vähemmän mukava elämys seurasi kala- ja juustopisteiden kohdalla, missä ei oltu suomalaisten vouhottamista kylmäketjuista kuultukaan. Kalat makasivat styroksilaatikoissa ja juustot pöydillä. Katos sen sentäs oli niiden yllä.. kaipa tuo sitä +32 hellettä viilensi edes vähän. Rakastamani etanat eivät täällä liioin houkuttaneet. Tuoksu näiden kojujen kohdalla oli mielenkiintoinen.

Ihanaa tuoksua sitä vastoin leijaili hedelmien kohdalla. Kypsät nektariinit ja aprikoosit. Nam! Oliivitkin houkuttelivat. Niitä sai maistellakin. Ja niinhän siinä kävi, että ostettua niitä tuli.

Markkinat näyhtyämme suuntasimme päivän toiseen kohteeseen Falassarnaan.
Pikkuteitä sai lasketella melkoisesti ennenkö laskeuduimme lähes rantaan asti. Tämä oli meille ensimmäin kokemus täältä.

Falasarnan ranta oli kaunis. Kirkas vesi, upeat aallot sekä mahtavat maisemat. Virtauksia tosin meinasi vedessä olla. Hengenpelastaja oli hyvin valppaana rannalla ja infosi meitä turisteja tilanteesta. Kaksikin kertaa näimme kuinka joku piti aalloista pelastaa.

Piipahdimme myös muinaisen Falasarnan raunioilla. Aikanaan oli maanjäristys sen tuhonnut. Maa noussut paikoin jopa 6 metriä jolloin silloinen laguunikin oli kuivunut.

Haaveilimme pysähtyvämme paluumatkalla kehutussa Argentina -ravintolassa Kolymbarissa, syöden lomamme ensimmäiset kalaruuat. Kalastajia tuntuu tässä kylässä olevan ja siksipä tuoreet merenelävät ovat täällä kehuttuja. Tämä unelmamme kuitenkin vesittyi kuullessamme koko Kolymbari kärsivän sähköttömyydestä. Ei auttanut kuin jatkaa eteen päin.

Söimme Malemessa pääkadulla Grillhouse-pizza -paikassa loistavat pikaruuat. Pitacyrosta, pitakebabia, toastia ja fattburgeria. Kaikkien annokset yhteensä juomineen reilu 20€. Näistä juomat olivat ne kalleimmat. Suosittelen käymään!

Vuokra-autolla Elafonisiin

Koitti ensimmäinen vuokra-auto päivä. Lähdimme kohti Elafonissia. Reitti oli tuttu, mutta silti toteutimme sen lopulta toisin päin kuin olimme ajatelleet. Menimme sisämaan kautta ja palasimme vuoristotietä. Hyvä niin sillä paikalliseen ajotapaan pitää vähän totutella.

Huomioimme matkalla että reitille oli ilmestynyt kylttejä Eloksen bansa-asemasta, joka on viimeinen ennen Elafonissia. Tämä bensa-asemien vähäisyys, on aiheuttanut harmia varmasti muillekin kuin vain meidän porukalle.

Elafonissi oli niin upea kuin muistimmekin. Mahtava laguuni, vaaleanpunaiseine hiekkoineen. Selkeitä parannuksiakin oli tapahtunut. Suihkupiste oli muuttunut maan pinnalla kulkevista letkuista, joista tuli tulikuumaa vettä, kunnon suihkupisteiksi. Lisäksi roskiksia oli tullut lisää. Toki turisteja on ainakin tuplaten se määrä kuin kuusi vuotta sitten. Täällä vietettiin aikanaan nuorimmaisen yksi vuotissynttärit!

Kahlasimme laguunin poikki saarelle johon pistettiin "tukikohta". Saimme lähtiessämme hotellilta lainalle aurinkovarjon 🙂 jonka saamme pitää niin kauan kuin autokin käytössämme on. Täyden palvelun apartments Ma-tzi ❤.

Keskimäinen heitteli kärrynpyöriä ja teki käsilläseisontoja. Välillä keräilimme simpukoita, joita löytyikin aikalailla. Vaaleanpunaista hiekkaakin piti kerätä mukaan. Piti tehdä myös maailman pelastusoperaatio ja kerätä lentelevä muovipussi roskiin ettei joutuisi mereen. Tämä sai kyllä illemmalla miettimään kirjaimellisesti meitä ihmisiä, kuinka itse sotkemme luontomme. Siitä lisää myöhemmin..

Iltapäivällä suunnistimme pois ihaillen maisemia vuoristossa sekä varoen vuohia, lampaita sekä yhtä uteliasta vuoristoravintolan aasia! Autosta kun yritimme nousta ylös kuvaamaan maisemia, oli vastassa karvainen karkea turpa! Siitä tulikin monta hyvää kuvaa. Autoon se olisi tullut jos olisi mahtunut.

Poikkesimme vielä Malemessa. Tarkalleen ottaen siellä saksalaisten sotilaiden haudoilla. He olivat kaatuneet täällä 2.maailmansodan aikana. Vaikuttava paikka. Soudassakin olisi vielä käytävä liittoutuneiden sotilaiden muistomerkillä.
Nämä tällaiset käyntikohteet ovat erityisesti meille aikuisille sekä vanhimmalle lapsellemme tärkeitä kohteita.

Piipahdimme vielä myös minolaisaikaisella tholos-haudalla. Ennenkö suuntasimme hotellille.

Päivä Haniassa

Lepopäivät lomallamme olivat todella tarpeen, mutta nyt oli upeaa ajatella tekevänsä viimeinkin jotain muuta.

Päätimme lähteä päiväksi Haniaan ja siitä päivästä ei vauhti ja säikäyttävät tilanteet loppuneet!

Bussi lähti ennen puolta päivää Geranista ja oli kyllä niin täynnä Haniaan päästyämme, ettei kyytiin olisi enää ketään mahtunut.

Hiukan säälitti jo bussin rahastajaa, joka epätoivoisesti yritti pysyä kärryllä siitä kuka on maksanut matkan ja ylipäätään raivata tiensä uusien matkustajien luo.

Lapsista seisominen bussissa oli aluksi jännää. Ahtaassa tilassa ja kovassa kuumuudessa, hauskuus karisi äkkiä pois.

Itse Hania yllätti lapset. He eivät selkeästi muistaneet kuuden vuoden takaa kuinka iso paikka tuo oli. Olemme siis ennenkin täällä olleet.

Kiersimme kauppoja ja löysimmekin jotain superia. Tai itseasiassa minä olisin kävellyt ohi, mutta tyttäreni huomasi jotain kauan odottamaani. Kuusi vuotta olin harmitellut etten ostanut silloiselta reissulta  löytämääni radio -laukkua. Nyt se laukku odotti siinä minua ja yhtään empimättä minusta tuli sen omistaja! Haaveeni toteutui 😍

Söimme rannan ravintolassa cyrokset ja lapset pitzaa. Juomineen tämä maksoi 43€. Tunnelma rannassa oli mahtava vaikkakin olo vieläkin melkolailla kuuma. Mittari näytti +34.

Jatkoimme kiertelyä ja jossain vaiheessa keskimmäisemme huomasi ettei löytänyt repustaan puhelintaan. Viimeinen muistikuva oli ravintolasta..

Hartaasti toivoimme että sieltä ravintolastahan se puhelin löytyy. Jospa unohtui pöydälle. Toisin kuitenkin kävi. Ei ollut siellä ei.

Se tunne kun isossa maailmassa huomaat että jotakin tuollaista on hukassa, on äärimmäisen kamala. Varsinkin lapselle.

Puhelinta etsittiin ja itkettiin, itkettiin ja etsittiin. Yritettiin paikannus sovelluksella löytääkin, mutta koska mobiilidata oli poissa päältä, ei paikannuskaan onnistunut.

Viimein päätimme kiertää käymiämme liikkeitä läpi, koska puhelimeen sai kuitenkin yhteyden. Sitä ei oltu siis ainakaan sammutettu. Toivon kipinä eli, vaikkakin puhelimen löytyminen vaikutti hyvin epätodennäköiseltä.

Ensimmäisessä ravintolan jälkeisessä kaupassa kelasin tarkkaan kuinka selitän millaista pandakuvioista puhelinta etsimme, kun myyjä jo ensimmäiseen huokaukseen tuumasi että "Yes". Puhelin siis löytyi! Oli jäänyt sinne jo keskimmäisen tehdessä ensimmäisiä ostoksiaan. Itkimme, nauroimme sekä kiittelimme myyjää. Tästä ansaitsimme juhlan kunniaksi tuoremehut lähi kahvilassa.

Paluu matka oli rauhallisempi. Bussiin mahtui suhteellisen hyvin. Jäimme toki jo Plataniaksessa kyydistä ja kiersimme vielä muutaman kaupan lisää.

Tuo bussimatka aiheuttikin sitten seuraavat sydämentykytykset. Vanhin nimittäin unohti sinne lippiksensä ja aurinkolasinsa. Mutta puhelimeen verrattuna se oli vain pientä materiaa se.

Päivä oli siis tapahtumarikas, mutta päättyi valtaosin onnellisesti!

Lomalla viimeinkin...

...voin ottaa iisimmin!

Meidän perheen ainut keino olla yhdessä lomalla, on lähteä kauas kotoa. Tällä kertaa kilometrejä satojen sijasta, onkin tuhansia.

Taas tuo lento toi matkaansa oman jännityksensä, mutta siitä selvinneenä ollaan kohteessa!

Kolme päivää on mennyt siihen että ollaan vain oltu ja nautittu. Räpylät taitaa jo kasvaa tällä uinti määrällä. Se taitaa olla ymmärrettävää täällä +33 asteen Välimeren lämmössä Kreetan Geranissa. Hotellina jo kerran aiemminkin koettu Matzi, jossa on hyvä ja rauhallista olla. Tätä hotellia suosittelen muillekin!

Hyvä ruoka, hyvät juomat, jäätelöä (osalle meistä), meri ja altaat sekä sopivasti shoppailua ja tuntemattomassa seikkailua. Siitä on meidän loma tehty.

Tuleville päiville on siis jo suunnitelmissa jotain. Lisää seuraa...

7-vuotiaan juhlintaa

Mun sokerittoman ajan ehkä paras herkku on ollut lakritsitaatelit. Ai että miten hyvää! Toiset ovat mussuttaneet viikonloppuna karkkia ja minä taateleita.

On perhekin päässyt kokemaan miten monen herkun pystyy valmistamaan ilman tai jopa lähes ilman sokeria. Loistavana makeuttajana toimivat mm. mansikat ja banaani! Parhaimpina itsetehtyinä herkkuina toimivat koko sakille rahkalätyt ja smoothiet.

Tällä viikolla on tullut leivottua ja juurikin minimisokerilla. Ja apulaisina toimivat kaksi nuorinta lasta. Välillä kyllä tuntui, että minä olin se apulainen. Ehkä jo vuoden päästä vältyn tältä hommalta kokonaan. Keskimmäisestä tulee kuulemma leipova kokki. Sen uskon ja sitä odotellessa!

Niin meillä siis juhlittiin nuorimmaisen 7-vuotissynttäreitä ja loistavassa säässä. Aurinko helli niin paljon, että illalla vieraiden lähdettyä, oli pakko pistäytyä montulla uimassa. Ja kohta sitä uidaankin jo toisinlaisissa vesissä.. siitä sitten lisää toiste.

Lahjoja tuli monen moista. Tarpeellista ja toivottua. Koulureppu oli ehdittomasti saatava, nyt se tuli ja on erittäin mieluinen. Kiitos kummeille.

Tässä vaiheessa leikityin lahjoista on ehkä voimistelurenkaat. Itsekin täytyi kokeilla vieläkö saa kiepit tehtyä molempiin suuntiin.. joo sain minä, mutta ikävästi tuntui rusahdus ja polte toisessa olkapäässä juuri kun kieppi takaperin oli haastavimmassa kohdassa. Ei taida olla paikat enää nuoria vaikka mieli onkin ☺

Jostain syystä meidän perheeseen taitaa tulla yksi heppahullu. Ja sitä hulluutta (toivottavasti hillitsemään) hän saikin leikkihevosen, jota on nyt urakalla hoidettu kun sen viimein saatiin pakkauksesta ulos! Ihmettelen vain miksi lelut pyöritellään pakkauksen muovin sisään kuminauhaan, teippiin ja rautalanka virityksiin!

Akut latautuvat

Virallinen lomani alkoi maanantaina vaikka todellisuudessa olen ollut jo toista viikkoa vapaalla. Tunnen akkujen alkavan täyttyä. Vielä ei tokikaan olla lähellekään voiton puolella mutta edes niin, että jaksan jotakin ilman itsensä pakottamista puuhailla.

Eilen ja tänäänkin tuli reippailtua luonnossa ja sai aivan yllättyä, millaista kauneutta kotokulmillekin piiloutuu!

Ja nyt tänään nautin siitä että ensimmäisiin kertoihin vuosiin (en valehtele) ehdin/jaksoin kirjoittaa pakastamieni mansikoiden pusseihin edes tekstin. Kyllä. Näinkin pienestä asiasta olen iloinen. Eräs ystävä aamulla puhelimessa sanoinkin, "Niinhän se on, pitäisi osata nauttia pienistäkin asioista.". Kiitos sanoistasi ❤

Ehkä parasta tässä päivässä tulee olemaan kahdenkin huippu ystävän näkeminen. Ruokaa, shoppailua ja leffaa. Siksi lounaaksi teinkin kevyttä kukkakaalipiirasta tai pizzaa. Kuinka sen haluaa ilmaista.
Joku ehkä miettii että mitäs lapset tästä ruuasta tuumasivat. No tätä en kotona paikalla olleelle edes tarjonnut. Hän sai syödäkseen ohessa syntynyttä "makaroonomössöä".

Yritys helpottaa ruuan tekoa!

Jotenkin kuvittelin eilen helpottavan meidän tämän päivän lounaan tekoa.

Keitin eilen kattilallisen perunaa, jotta saamme äkkiä näppärästi tehtyä lounaalle lisukkeeksi paistinperunat. Nooh, homma riistäytyi käsistä miettiessäni mitäs perunoiden lisäksi. "Lihapullia" tuumaili vanhin lapsista ja siispä aloin pyöritellä niitä. Samalla tuumailin notta miksen kokeilisi tehdä (jossain näkemääni takaraivoon mieleen jäänyttä) kesäkurpitsa-halloum grillinyyttejä! Ja näistä saikin kivasti ainesideaa mitä terveellistä voisi tällä kertaa piilottaa lihapullataikinan joukkoon. Taikina sai sekaansa hyvin hienonnettua kesäkurpitsaa ja raastettua porkkanaa. Nam! Ei niin lasten mieleen, mutta he ovat jo tottuneet että tekemäni ruuat sisältävät aina joitain hyvin piiloitettuja 'minun mielestäni' herkkuja.

No niin jossain vaiheessa huomasin että paistoin perunaa pannulla, uunissa olivat lihapullat ja grillissä tirisi nyytit. Vanhin lapsista teki onneksi salaatin. Tällainen helppo lounas meillä tänään!