Joulua edeltävä viikonloppu vietettiin maalla. Kaukana pleikasta, kaupoista ja kaupungin hälinästä.
Seurana oli luminen luonto, kiprakka pakkaasää ja sisällä takkatuli ja mulla kutimet. Toki maalais "rauhaa" rikkoi sisarusten keskinäiset välien selvittelyt, mutta elämää, sitähän sekin on.
Joku päivä kävelylle lähtiessäni tajusin, että kun vuosi kohta vaihtuu tarkoittaa se mm. sitä että yhä useammin saan näinkin tehdä. Lähteä lenkille, mennä ystävien kanssa syömään, kutoa tai ommella, viedä lapset vaikka uimaan tai lukea iltasatua lapsille. Niin kuin varmaan kyllästymiseen asti tätä hoen, aikaa ei tällaisiin juttuihin ole juurikaan ollut. Nyt on aika alkaa elää, keskittyä olennaiseen. Lapset ovat kerran pieniä.
Itse joulu vietettiin läheisten kanssa. Hyvää ruokaa, leppoisaa tunnelmaa, pukin odotusta ja lasten riemua. Lahjat muuttuvat lasten kasvaessa. Leluja paketit eivät sisältäneet juuri ollenkaan. Toivelistoissakin vilahtelivat järkiasiat. Nuorin sai mm. talvihanskat, keskimmäinen sateenvarjon ja niskatyynyn tulevaa reissuaan varten (matkustus -kärpänen on purrut häntäkin ja matkageenit tulevat paitsi minulta niin myös hänen kummitädiltään) ja vanhin sulkapallomailan ja varattuja salivuoroja. Lahjoissa näkyi nyt enemmän suunnitelmallisuus. Tätä lisää ja turhat krääsät saavat jäädä kauppoihin.
Kinkkuja on paistettu jo kaksi. Vähän on toista vielä jäljellä, mutta tuskin enää moneksi päiväksi. Vielä ei jouluruoka -ähkyä ole! Kinkun syöntiä on kevennetty mm. lumiukkokeitolla ☺
Tällaisin ajatuksin näin joulun jälkeen.. Juon aamukahvia, tuijotan nuorten leijonien peliä ja mielessä on kiitollisuus sekä kummitytön antamassa lahjassa olevat lauseet:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti