Vuosi vaihtui yhdessä hujauksessa. Vähän rauhallisemmin alku olisi voinut mennä. Se on nimittäin tuonut tullessaan jo yhtä ja toista. Kaikki eivät ole olleet niin mukavia tai millään lailla toivottujakaan asioita. Mutta eipä elämällä ole tapana kysellä. Se on otettava vastaan mitä tulee. Välillä olen kamppailut riittämättömyyden tunteen kanssa. Haluaisin niin kovasti auttaa ja ratkaista kaikki pulmat. Omat ja toistenkin. Mietin usein miksemme me ihmiset vaikuta niihin asioihin joihin voisimme vaikuttaa. Päinvastoin usein kyselemme juuri niiden epäkohtien perään, mille emme itse mitään voi. Tämän vuoden puolella olen todella kaivannut sitä että joku kuuntelee mua. Kysyy multa, miten menee. Omat rahkeet eivät ole kaikkialle riittäneet. Joillekin olen jopa joutunut sanomaan, että nyt musta ei ole auttajaksi. Oma raja on vedettävä johonkin, että itse jaksaa. Silti auttaminen on juuri sitä mitä haluan tehdä niin työssäni kuin muuallakin. Sen koen olevan vahvuuteni. Tasapainoilua siis ka

Tiedättekö sen tunteen, kun hoitaa flunssaista lasta, joka ei millään haluaisi olla kipeä eikä ainakaan sisällä? Minä tiedän.. on pelattu pelejä, tehty palapelejä, piirrelty, katsottu leffoja ja tehty läksyjä. Neliöt käyvät ahtaaksi. Onneksi kyseessä on melko rauhallinen lapsi, mutta lapsi joka rakastaa ulkoilua ja ulkoilmaa. Ei ole haitannut vesi- tai räntäsateet, tuulet tai tuiskut. Jos hän on halunnut ulos, on hän sinne mennyt, satoi tai paistoi, vaikka se usein onkin tarkoittanut siellä yksin olemista. Tässä jossain vaiheessa, kun satoi lunta juuri sen verran, että nurmikko peittyi, paineli lapsonen taas yksin ulos. Sää oli silloinkin märkä ja illansuu pimeä. Vapaaehtoisesti sinne harva olisi lähtenyt. Kohta soi ovikello ja oven raosta pieni käsi pyysi porkkanaa tekemälleen lumiukolle. Kekseliäs lapsi oli tehnyt silmät kätevästi pupun papanoista, kun ei ollut kiviä pimeässä löytänyt. Nyt ei ole siis ulos ollut asiaa ja sekös on ollut tuskaa. Eilen piti ikkunaa raottaa, jo