Kirjoitettu 30.5.2020. Luomeni tuntuvat raskailta. Minua väsyttää. Kello on jo paljon. Katselen sinua. Olet osa minua. Niin rakas. Niin särkyvää, mutta silti niin lujaa. Elämä edessä, mutta silti jo aika paljon takana. Muistan ensimmäiset hymysi. Haparoivat askeleesi. Kuinka sanoit ensimmäisen kerran "Äiti". Rakastit junia ja pelkäsit Isoa pahaa sutta. Eräätkin kerrat solmutit meidät turvaan makuuhuoneeseen. Minut, siskosi ja sinut. Olit sankarimme silloin. Heräsit keskellä yötä. Tai et herännyt vaan kävelit unissasi. Kävelit ja touhusit. Sait ystäviä. Urheilu valtasi maailmasi. Opin sinulta paljon ja opin edelleen. Opetat minulle elämää ja opin samalla paljon minusta itsestäni. Aloin pitämään jalkapallosta. Minä jääkiekkoihminen. En vieläkään kaikkia sääntöjä osaa, mutta tärkeimmän osaan. Olla kanssasi siellä missä sinä viihdyt. Tai, no rehellisyyden nimissä, en kaikkialla. En ymmärrä tietokonepeleistä ja toki tarvitset omaa aikaa ja tilaa.  Olet tarvinnut apuani. Joka päivä

Ja nämä sijaitsevat siis Maaningalla, Pohjois-Savossa.  Patalahden luonnonsuojelualueen reippailulle starttasimme matkaan yhdessä koko perheen ja appivanhempieni kanssa.  Päivä vaikutti sateiselta ja tuuliseltakin, joten jätimme eväät tällä kertaa ottamatta. Kävimme pelkästään ulkoilemassa.  Reitti kulki melko helppokulkuista polkua pitkin, umpeen kasvavan Patalahden ympäri. Osan reitistä olisi voinut kiertää hyvin jopa rattaiden kanssa. Kaiken kaikkiaan polulla oli pituutta 5,1km. Reitin varrella oli pieniä siltoja, parikin laavua (kivasti reitin alku- ja loppupuolella) sekä lintutorneja, joissa näytti lintubongarit viihtyvän. Onneksi joukostamme lähtevä ääni ei kaikkia lintuja pelottanut pois.  Mekin näimme lukuisia lintuja, mutta niistä ainut tunnistamani taisi olla joutsen tai pikemminkin parvi joutsenia. Harmi kun kunnon kamera ei sattunut mukaan. Puhelimella en niitä saanut tallennettua kuvaan. Lintujen äänistä isäntä tunnisti Taivaanvuohen. Se oli kyllä kivan kuuloinen, mutta ää

Vitmossenin vaelluspolku, oli tämän päivän reippailumme. Kroppa huutikin jo liikuntaa. Olin ollut paikalla melkein kolme päivää. Auton nokka siis osoitti kohti Vöyriä. Sieltä tarkemmin sanottuna Tuckorin kylää. Google Maps toki johdatti meitä aluksi harhaan. Jännä miten Euroopan road tripillä emme kertaakaan ajaneet harhaan, Suomessa kyllä useinkin. Jätimme auton kiltisti ketjuportin taa. Ilmeisesti talvisin ja keväisin tiet suljetaan autoilijoilta. Olisi ketjun saanut aukikin, mutta olimme tunnollisia ja kävelimme alun reilut 4km. Ensimmäinen näkemämme kohde oli siis muinaiskylä. Paikka oltiin tehty arveltuun pronssikauden tyyliin. Edessämme kohosi talo, jonka ovi oli kyllä kaunis. Kovasti mietitytti, siltäkö aikanaan olivat talojen ovet ehkä näyttäneet. Jotenkin rakennuksesta tuli hieman kummitusmainen tunnelma. Taljoja ja pimeää. Mutta voin kuvitella, että sellaista on joskus ollut. Talon pöydällä oli purkki, johon sai lantin sujauttaa. Olettaisin, että paikan kunnossa pitoon.

Hyönteishotelli, meillä on jo semmoinen, vaikka emme me mitään ole rakentaneetkaan! Meidän piha sopii hyönteisille täydellisesti! Koko tonttimme on aikamoinen luonnontilassa oleva keidas. Sammal kasvaa ja kukoistaa hyvin. Voikukat ilahduttavat joka vuosi kuin rypsipellot konsanaan. Pupun papanat lannoittavat maata siellä ja täällä. Puukasat odottavat pilkkojiaan ja sorakasa levittäjiään. Kuusiaita kasvaa ja voiko sanoa että jopa rehottaa. Sitä leikellään vain jos ehditään.. varsinaisia istutettuja juttuja on vain vähän. Tänään tein kuitenkin hyvin poikkeuksellisen puutarhanhoito kierroksen. Poikkeuksellisen siksi, koska olen hirveän laiska rikkaruohojen nyppijä, mutta jostain tuli tänään virtaa homma suorittaa. Ilokseni sain todeta, että löysin useita eri ötököitä. Leppäkertut ja perhoset olivat ottaneet luonnontilassa kukoistavan puutarhamme kodikseen tai jopa kaupungikseen. Melkein jätin rikkaruohot sittenkin paikoilleen. Voiko toisten koteja tuhota?! Neitoperhonen sekä lepp