Homman nimi oli NYT PITÄÄ TEHDÄ JOTAIN mikä ei liity kotiin, töihin tai koronaan. Satuin lukemaan jostain, että Alajärviset ovat keksineet oman Eiffel -tornin. Sinne siis minun oli päästävä, kerran en vieläkään oikeaa Eiffeliä näe! Ehdotin aamulla perheelleni, että lähdettäisiin jonnekin. Vaikka patikoimaan!  Osa innostui heti, osaa piti vähän lämmittää ajatukseen ja yksi ei innostunut nyt ollenkaan.  Alkoi matka kohti tuota luvattua nähtävyyttä. Vähän vajavaisena, mutta alkoi kuitenkin. Patikka reitti Alajärven Paalijärvelle, oli homman nimi. Aurinko paistoi, eväät oli repussa ja kaikin puolin hyvä fiilis. Selvitin sen verran, että koko reitti olisi pituudeltaan 23km. Nuorimmaisen kanssa on taplattu reilu 20km jo muutama vuosi sitten pienellä Karhunkierroksella. Siihen siis varmasti pystytään, jos olosuhteet ovat kondiksessa ja planeetat oikeassa kulmassa. Nämä etäolosuhteet ovat näet kiristäneet psyykettä kaikilla. Vaadittiin täydellistä onnistumista! Matka

Viime päivinä olemme saaneet todistaa jotain harvinaista. Harrastukset, koulut ja melkein mikä taho tahansa, ovat sulkeneet ovensa. Pelkäämme ja varaudumme viruksen nimeltä korona. Matkustus kielletään. Ainakin ulkomaille, vaikkakin jo Suomessakin virusta on ja joillekin alueille matkustaminen kotimaassakin on ehkä jo kyseenalaista. Opetus siirtyy sähköiseksi ja tapaamiset siirtyvät someen. Monella alalla etsitään uusia tapoja toimia. Aika on haastavaa, ehkä pelottavaakin, mutta sillä on hurjasti mahdollisuuksia. Itse huomaan toimivani ehkä näin jonkin asteisen kriisin kynnyksellä, aivan uudella energialla ja innolla. Näen toiminnan uudet mahdollisuudet. Ideoita kumpuilee lupaavalla tahdilla. Tällaiseen uuden ideointiin, ei muulloin ole mahdollisuutta. Ajan haasteet kohtaan kotona. Lasten etäopiskelun "valvominen" tuo vaatimuksia meille vanhemmille. Lisäksi monen harrastuksen siirtyessä etäopetukseen täytyy meidän muuntaa kotimme esimerkiksi tanssi- tai konserttisalik

No niin. Se olisi sitten lapsilla melkein kaikki harrastukset tauolla, omat työkuviot muuttuu ja tulevaisuudesta ei varmuudella tiedä.  Ristiriitaiset ovat tunteet. Itse kävin ihan normi viikko-ostoksilla. Hamstraamaan en ala, mutta vessapaperia ostin ja koko matkan kassoille asti mua nauratti, kun kuvittelin kaikkien ajattelevan miksi minäkin panikoin ja sitä ostan.. no ostin sitä siksi kun paperi oli kotona vähissä ja isäntä on jo kauan hokenut, että sitten mun maailman pelastus on liian pitkällä, kun meillä ei olekaan enää paperia vaan rätit vessassa 🤣 No nyt on paperia!  Näytämme nyt pelastavan maailmaa samalla parin ihmisen, parin lennon verran. Vaikka varovainen toivo (tosin enää vain hento sellainen) vielä rinnassa elää.. Älköön kukaan pliis mulle enää sanoko, että voihan sen reissun tehdä myöhemmin ja että terveys ensin. Kyllä mä järjelliset selitykset tiedän. Silti sattuu. Noin parin kymmenen vuoden haave, joka toteutumiseen olen laskenut päiviä, on tuhoutumas

Eilinen oli upea päivä. Ainakin sään puolesta. Aurinko paistoi ja oli kovin keväistä. Mutta mä en saanut itsestäni muuta irti, kuin pikaisesti kaupassa käynnin. Ostin äidille kukkia, tätä päivää ajatellen. Niiden värivalintaan ehkä tuo sää vaikutti. Niin ja jos muistan oikein on tuo väri ainakin joskus ollut äidin lempiväri. Äiti ei juurikaan kukkia tai lahjoja saa (meidän lapsuuden perheen miehet eivät huomioimista sillä tavalla tee), niin häntä on kiva muistaa juhlapäivinä jotenkin. Eilisen laiskoteltuani, oli tänään aika ryhdistäytyä. Olo olikin yllättävän energinen. Kaipa sitä ihminen vain tarvitsee joskus lepopäiviä, vaikka eilen olin jo kyllä aika huolissani vetämättömyydestäni. Heti aamulla salille, jossa yritän nykyään käydä kahdesti viikkoon, jotta vaivani alkaisivat helpottaa. Uhmasin kroppaani ja testasin pitkästä aikaa voimapyörää. Työfyssari epäili, että se saisi ehkä niska-hartia seutuani entistä enemmän jumiin, mutta eipä paikat ole paremmaksi muuttuneet laitetta