Ei niitä palkintoja olisi tainnut olla edes saatavilla, mutta käy siis varmaan ilmi ettei ollut mun päivä!
Aamulla tein havainnon, että pikimiehet lähestyvät "kototietämme". Tie saisi siis viimein, viikkojen odotuksen jälkeen lopullisen pinnan ylleen. Tielle ilmestyneet "tötsät" olivat merkki siitä.
Tämän muistin hyvin työpisteestä lähtiessäni ja kotoreittiä suunnitellessani. Päätin ajaa ns. päätietä ja poiketa kototiellemme vasta viimeisestä liittymästä.
Niinhän siinä siiten kävi että tähän aikaan vuodesta tämä tarkoitti tänään, juuri sinä hetkenä, puimurin perässä ajamista noin 15km muutaman kymmenen muun auton kanssa.
Ja kun viimein käännyin siitä viimeisestä liittymästä, oli se pien teko menossa juuri tässä loppuvaiheessa. Siinä sitten muutaman muun auton kanssa odoteltiin milloin matkaa pääsi jatkamaan! Tuo noin 30km kotiin kesti tänään 50min.
Eikä siinä vielä kaikki! Päivän valoisa asia (siitä toivottavasti joskus myöhemmin) sai meidät vielä 'myöhään' iltapäivästä ajamaan toiselle puolelle kaupunkia, vaikka tiesimme ettei tämä visiitti voisi kauaa kestää. Klo 18 olisi nuorimmaisen vanhempainilta.
Hmm.. se vanhenpainilta oli alannut jo klo 17.30. Hieman harhaanjohtavasti oli kellonajaksi ilmoitettu kaksi eri aikaa ja minähän lukenut sen ajan siitä väärästä lapusta. Tyylillähän sieltä sitten myöhästyttiin, mutta pakko oli mennä kun päässä kaikui tytön sanat "Kato äiti sitten sitä mun pulpettia". Ja katsoinhan minä. Kaikki kirjat ja tavarat nätisti järjestyksessä ❤
Onneksi taas eräs arjen sankari tämän oikean kellonajan meille kertoi! Oli meillä näyttävä sisääntulo. Ainakin tietävät kenen vanhempia ollaan.
Sitten, sitten viimein pääsin toteuttamaan koiran hoitajan tehtävääni. Hoitokoiramme ei näet ollut vielä päässyt kunnon lenkille tänään. Pakkasin reppuun mukaan samalla paperinkeräyslehdet. Vietäisiin ne koululla olevaan keräyslaatikkoon siinä samalla. Lehtiä lootaan kaataessani totesin, että ne koirankakkapussit! Ne olivat nimittäin siellä repun pohjalla ja nyt siis lehtilaatikon, joka oli muuten melkein tyhjä, pohjalla.. ei siis mikään yksittäinen pussi vaan koko rulla.
Tämä on tavallaan käynyt jo aiemminkin. Olen dyykannut lehtikeräyslaatikolla ennenkin. Onneksi siitä on jo pari vuotta. Silloin tiputin sinne kassit, nyt pussit. Silloin oli pesäpallo-ottelu menossa viereisellä kentällä ja järkkärit tuijottivat säälivästi tai "onks kaikki ok" ilmeellä minuun päin. Nytkin oli ollut ottelu, mutta se oli jo päättynyt ja epätoivoista pussien kurkottelua, seurasi vain joukko pesäpalloilijoita, jotka pakkailivat kamojaan bussiin. Minä siis osittain laatikossa ja koiranhihna toisessa kädessä. Mahtoi heille olla elämys tulla kaupunkiimme. Koira-ystävänikin seurasi touhua ilmeellä "mitä juuri sä teet, koita käyttäytyä!". Lopulta, vähin äänin ja hyvin huomaamattomasti yritin hipsiä pois tapahtumapaikalta koiran kanssa..
Niin minä hyvä koiranhoitaja. En viitsi tietoturva syistä kertoa koiran nimeä 😉. Se ei siis ole meidän, vain hoidossa. Puhun vain koirasta. Koira jallitti mut täysin! Jotenkin oppinut, ettei saisi antaa koiran syödä vieraassa paikassa maasta mitään siellä olevaa.
Maassa oli omena, mutta mistäs minä tiesin mikä myrkytetty omena se olisi voinut olla, joten yritin siltä seisomalta estää koiruutta ottamasta kiellettyä hedelmää. Liian myöhäistä se jo oli, koira oli huomannut jo saman! Lopulta en kuitenkaan nähnyt omenaa koiralla, joten oletin että ehkä se ei sitä napannutkaan. Matkamme jatkui. Ehkä kilometrin päästä aloin ihmettelemään mistä pohkeeseeni lentää välillä jotain märkää. Istutin koiran viereeni ja tajusin sen yrittävän salakuljettaa omenaa suussaan! Ja sieltä, täydestä suusta lensi kuolaa aina välillä. Päätti varmaan syödä sen omenan salaa kun perille päästään. Jetsus, tuli koiralle kiire syödä omena ennenkö otan sen pois. Niin, koira siis voitti.
P.s. Kuva ei liity mitenkään tapahtuneisiin tai no ehkä tuohon omenajuttuun. Huomenna parempi päivä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti