Viikko sitten oli reppukirkko eli kaikki kouluun lähtevät siunattiin opintielle. Torstaina oli sitten itse jännityspäivä. Joo myönnän, mua äitinä jännitti ehkä eniten.
Siinä ne reippaat pikku lapsoset tekivät opettajan johdolla jononsa ja marssivat sisälle luokkiin. Tippa taisi jollakin muullakin äidillä olla linssissä.
Jo ekana päivänä piti ekaluokkalaisen selvityä kotiin ilman meitä vanhempia. Isosisko oli onneksi auttamassa. Kaikki oli mennyt hyvin ja aapista esiteltiin. Vielä ei tullut läksyjä.
Toisena päivänä tulikin heti kunnon haaste vastaan ja samalla eka tollikko! Isommilla koululaisilla alkoi koulu jo aiemmin ja nuorimman oli siis selvittävä itse kouluun.
Sovittiin, että hän soittaa minulle kun on aamupuuhat tehnyt. Se menikin hyvin ja nopeasti. En ollut edes puoleen työmatkaani ehtinyt kun puhelin soi. Lupasin soittaa vastaavasti hänelle, kun kouluun pitäisi lähteä. Hänellä kun ei itsellä ole vielä juurikaan hajua kellosta.
Sitten se tapahtui. Soitan ja soitan ja ääni toisesta päästä kertoo ettei yhteyttä numeroon saa. Pieni kelaus piti suorittaa. Miten lapseen voi saada yhteyttä itse kun olen kaukana kotoa!? Kauhea tunne!
Onneksi aamutuimaan viestittelin yhden ihanan äidin kanssa ja hän kertoi olevansa vielä kotosalla, hänen lapsen niin ikään juuri aloitettua koulunsa. Lupasi olla käytettävissä, jos apua tarvitsemme. Siispä soitin hälle ja hän lupasi mennä ovemme taa kouluttamaan lasta kouluun ja vielä viedäkin hänet perille asti ❤ Tällaiset arjen sankarit ovat kultaakin arvokkaampia. Kiitos ❤
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti