Vitmossenin vaellus- ja muinaispolku

Vitmossenin vaelluspolku, oli tämän päivän reippailumme. Kroppa huutikin jo liikuntaa. Olin ollut paikalla melkein kolme päivää.

Auton nokka siis osoitti kohti Vöyriä. Sieltä tarkemmin sanottuna Tuckorin kylää. Google Maps toki johdatti meitä aluksi harhaan. Jännä miten Euroopan road tripillä emme kertaakaan ajaneet harhaan, Suomessa kyllä useinkin.

Jätimme auton kiltisti ketjuportin taa. Ilmeisesti talvisin ja keväisin tiet suljetaan autoilijoilta. Olisi ketjun saanut aukikin, mutta olimme tunnollisia ja kävelimme alun reilut 4km.

Ensimmäinen näkemämme kohde oli siis muinaiskylä. Paikka oltiin tehty arveltuun pronssikauden tyyliin. Edessämme kohosi talo, jonka ovi oli kyllä kaunis. Kovasti mietitytti, siltäkö aikanaan olivat talojen ovet ehkä näyttäneet. Jotenkin rakennuksesta tuli hieman kummitusmainen tunnelma. Taljoja ja pimeää. Mutta voin kuvitella, että sellaista on joskus ollut. Talon pöydällä oli purkki, johon sai lantin sujauttaa. Olettaisin, että paikan kunnossa pitoon.

Pihassa oli myös kivikauden talo. Sieltä löytyi patsas-ihmisiäkin. Lapset eivät halunneet kuvaan heidän kanssaan. Hätinä  suostuivat taloon sisälle. Olihan siinä erikoista tunnelmaa, kun ovena olikin jonkin eläimen nahka ja pienessä kotamaisessa "tuvassa" nuo parit patsaat.

Kylän jälkeen alkoi melko vaikea kulkuinen maasto. Polku puikkelehti kallioisen ja synkän metsän välissä. Osa metsästä oli alhaalta ihan kuollutta, sinne ei juurikaan aurinko paistanut. Välillä oli nousuja ja välillä laskuja ja siellä täällä polun varrella  hautaröylkiöitä sekä -raunoita. Olihan se vaikuttavaa, täytyy myöntää. Ajatukset vaelsivat entisajassa. Millaista elämä on silloin aikanaan oikeasti ollut. Vaikea edes kuvitella.

Hyvin kuivaoksaista ja naavaista puuta,
oli siellä täällä.

Hautaraunio. Näitä oli useita.

Komeat siirtolohkareet.

Poluilla ei ilmeisesti aivan mahdottomasti ole ollut ainakaan tähän aikaan, tänä vuonna väkeä. Polut olivat kyllä melko selkeät, mutta viestivät myös siitä, ettei niillä säännöllisesti ole ollut tarpojia. Me emme koko päivänä nähneet muita patikoijia.

Nouseva metsäpolku.

Tasaisilta kallioilta oli jäkälä poluilta poissa. Tälläistä oli vain alun ja lopun helpompi kulkuisilla osuuksilla.

Polku oli merkitty punaisilla merkeillä ja opastauluja oli siellä täällä matkan varrella. Välillä merkkejä oli kyllä hyvin harvakseltaan, että piti jo miettiä olemmeko oikealla suunnalla ollenkaan. Toki selkeitä muita polkuja ei haarautunut muuta kuin yhdessä kohdassa, joten uskoimme loppuun asti olevamme oikealla tiellä. Ja niin olimmekin. Loppu päässä, polun vieressä oli kivan näköinen metsämökki sekä sauna. Vieressä oli metsälampi. Paikka oli kivan näköinen ja houkutti kovasti, mutta ilmeisesti se oli yksityisen oma. Tien päässä oli niin ikään ketjuportti.

Pysähdyimme vasta lähellä automme jättöpaikkaa syömään eväitä tai tällä kertaa se tarkoitti muurinpohjalättyjen paistoa. Paikkana oli paikallisen metsästysseuran nuotiomökki. Jos vaan oikein teksteistä ymmärsimme. Pääkielenä oli tottakai ruotsi. Ymmärtääksemme siellä sai olla. Olikin jo nälkä. Kaikille maistui.

Kilometrejä tuli yhteensä noin 15. Niistä osa syntyi siitä, kun emme itse kohteeseen suoraan autolla tuon ketjuportin takia päässeet. Se toki oli meillä jo tiedossakin. Olimme hakemassa useiden kilometrien reippailua. Oli kiva päivä ja kaunista, taasen erilaista, mutta mukavaa. Mihin seuraavaksi, aloin jo miettiä..

P.s. pakko vielä lisätä, että kylläpä matkan aikana näimme monenlaista elämää. Villikissoja, yli lentäviä kurkia, useita metsäjäniksiä sekä hirviä kaksin kappalein, niin ison kuin pienenemmänkin. Olipahan meillä oma eläinpuisto!

Hyönteishotellia ja "viherpiiperrystä"

Hyönteishotelli, meillä on jo semmoinen, vaikka emme me mitään ole rakentaneetkaan! Meidän piha sopii hyönteisille täydellisesti!

Koko tonttimme on aikamoinen luonnontilassa oleva keidas. Sammal kasvaa ja kukoistaa hyvin. Voikukat ilahduttavat joka vuosi kuin rypsipellot konsanaan. Pupun papanat lannoittavat maata siellä ja täällä. Puukasat odottavat pilkkojiaan ja sorakasa levittäjiään. Kuusiaita kasvaa ja voiko sanoa että jopa rehottaa. Sitä leikellään vain jos ehditään.. varsinaisia istutettuja juttuja on vain vähän.

Tänään tein kuitenkin hyvin poikkeuksellisen puutarhanhoito kierroksen. Poikkeuksellisen siksi, koska olen hirveän laiska rikkaruohojen nyppijä, mutta jostain tuli tänään virtaa homma suorittaa.

Ilokseni sain todeta, että löysin useita eri ötököitä. Leppäkertut ja perhoset olivat ottaneet luonnontilassa kukoistavan puutarhamme kodikseen tai jopa kaupungikseen. Melkein jätin rikkaruohot sittenkin paikoilleen. Voiko toisten koteja tuhota?!

Neitoperhonen sekä leppäkertut 💕

Ötökät mielessä siirryin tutkimaan lopunkin puutarhan. Mansikat vihersivät. Omena-, kirsikka- ja luumupuut olivat selvinneet talvesta. Samoin  mustikkapensaat.

Otin suojat pois yrttipenkistäni. Persilja ja ruohosipuli näyttivät jo kasvavan hyvässä vauhdissa. Aika näyttää nouseeko penkistä oreganoa ja lipstikkaa tänä vuonna.

Vähän mietin, että olisiko sittenkin pitänyt kasvattaa puutarhaan jotain kesäksi? Onko pörriäisille riittävästi kaikkea?

Melkein joka vuosi innostun keväällä kasvattamisesta. Ostan siemeniä ja laitan innolla niitä purkkeihin. Juuri koskaan en hommissani kuitenkaan onnistu. Taimet kuolevat ennen aikojaan, jos edes itävätkään. Taidan rakastaa niitä joko liikaa tai liian vähän.

Tälle keväälle olen saanut jostain innostuksen kokeilla minulle uusia "kasvatettavia". Kuulin jostain, että porkkanan kannasta voi kasvattaa naatteja. Ensiksi ajattelin saavani siitä pupuille pientä naposteltavaa, mutta sitten luin, että ne soveltuvat kyllä ihmisillekin syötäväksi. Niiden kasvua olen nyt ihaillut useamman viikon. Maku on kyllä metka.

Kannat astiaan pieneen määrään vettä ja aurinkoiselle paikalle. Äkkiä alkavat naatit kasvamaan.

Lisäksi laitoin herneitä kasvamaan. Saadaan herneen versoja salaatteihin tai vaikka naamioimaan tuiki tavallinen kotiruoka ravintola annosta muistuttavaksi!

Herneet ovat jo komeassa mitassa.

Työkaverilta sain suippopaprikan taimia. Ne ovat vielä hengissä, mutta aika näyttää miten niille käy. Ne täytyisi kyllä jo istuttaa isompiin purkkeihin. Kuolevatkohan jo ennen sitä..

Tänään jätin avokadon siemenet kuivahtamaan pöydälle. Aion kokeilla uudemmalla onnella saanko ne kasvamaan. Aiemmin en ole onnistunut, mutta nyt kokeilen eri taktiikkaa. En liottele vedessä tai taituroi tikkujen kanssa. Siemenet laitetaan kosteaan multaan ja ruukku pussin sisään. Täytyy muistaa tehdä muutama ilmareikä. Sitten vain huolehditaan kosteudesta ja odotellaan. Odotellaan kärsivällisesti. Jostain vaan pitää pusseja keksiä, meillä kun ei muovipusseja juurikaan käytetä. Katsos, se on osa sitä minun maailmanpelastus suunnitelmaa!

Tytöt laittoivat vesimelonin siemeniä purkkeihin. Niitä jännitetään päivittäin. Odotetaan kasvun ihmettä. Jonain vuonna saimme siemenestä kasvamaan pienen puun (runko muuttui jo puumaiseksi), mutta syksyn pimeydet sen sitten tappoivat.

Mutta, takaisin tuohon puutarhaan. Niin kuin aiemmin mainitsin, ei istutuksia juurikaan pihassamme ole. Vain muutamia kevätkukkia sekä parit monivuotiset, helppohoitoiset minun käsittemättömyyden jälkeenkin elossa olevat lajit.

Puutarhamme helppohoitoisia kaunespilkkuja.

Yksi kukka tekee poikkeuksen. Sain mummoltani vuosia sitten kukan, joka täytyy kaivaa ylös talveksi ja viedä viileään tilaan talvehtimaan. Kukan nimi on Joriini. Tuo kukka on todella kaunis. Kerran olen sen palelluttanut, mutta sain onnekseni uuden alun. Sen jälkeen olen tehnyt kaikkeni, että muistan siirtää kukan varastoon ennen pakkasia. Tänään kävin tuossa varastossa ja mitä näinkään. Tuo Joriini oli jo kasvanut pituutta ja tehnyt jo yhden suloisen nupun! Voi, kesä tule jo niin saan Joriinini ulos kukoistamaan.

Ihanainen Joriininnuppu.

Vastedes aion olla ylpeä pihamaastamme, kasvoi siellä sitten tarkoituksella kasvatettuja tai jostain tiensä meille löytäneitä kasveja. Tai oli pihalla mitä röykkiöitä tahansa, ne voivat osaltaan tarjota ötököille ja kuka tietää mille muullekin todella tarvitun majapaikan. Viime talven puukasassa majailikin siili 💕

Negatiivisuudesta positiivisuuteen

Ilman pahaa, ei voi olla hyvää. Ilman negatiivisuutta ei voi olla positiivisuutta. Näkökulmaan voi vaikuttaa, vaikkei kummassakaan mitään pahaa ole. Tarvitaan molempia, jotta sen toisen puolen voi nähdä. Pidemmän päälle liika negatiivisuus on raskasta. Siksi kannustankin olemaan enemmän positiivisuuden puolella. Piilossa on takulla jotain hyvää. Se pitää vain löytää.

Olen kauan haaveillut seesteistä elämästä. Sellaisesta missä ei ole isompia kiireitä ja jossa voi läsnä olla jopa tylsyys!

Seesteisen elämän tavoittelu alkoi jo ennen koronaa. Siinä jossain määrin olimme jo onnistuneetkin. Mutta tämä maailman ja Suomen tautitilanne on rauhoittanut elämää entisestään, eikä tarvitse potea huonoa omaatuntoa, jos jossain ei ole ehtinyt hetkeen käymään.

Arki-illat ovat täyttyneet ulkoilusta ja tulevien retkien suunnitellusta. Toki illoissa on läsnä myös koululaisten asiat, wilma-viestien lukemiset sun muut. Välillä ne ovat olleet kuormittaviakin.

Nyt on saunottu useammin, luettu, leivottu, siivottu ja retkeilty. Itse olen jopa ehtinyt ja jaksanut ommella.

Mökkiprojekti etenee. Saunamökin alta on nyt tarvittavat puut kaadettu ja kunhan kelirikko on voitettu, alkaa tien ja pohjien teko. Muutoin hommat olisivat jääneet vasta syksyyn. Nyt salina on toiminut tuo tontti. Ja hei, mulla on pinkki-raitaiset työhanskat!

Tässä yksi osa "punttisalistamme".

Tämä vuosi oli koronan tuloon meidän kannalta ehkä kurjin vuosi. Moni juttu on peruuntunut ja peruuntuneista jutuista eniten harmittaa tekemättä jääneet ja jäävät reissut. Tänä vuonna näitä juttuja olisi ollut enemmän kuin muulloin on ollut.

Jos tauti olisi tupsahtanut vasta ensi vuonna olisi saunamökki projekti jo voiton puolella, meillä paikka missä haaveita toteuttaa ja ennenkaikkea se, että tämän vuoden reissut olisi onnellisesti taputeltuna muistojen pankkiin.

Haluan tarkastella tätä tilannetta kuitenkin enemmän postiviivisesta näkökulmasta.

Pariisin reissu toteutettiin kotona. Lapset lähtivät suunnitelmien muutoksen myötä tuolle reissulle mukaan. Osa oli kyllä sitä mieltä että olimme Kyproksella.. jos haluatte voin tuosta kertoa joku kerta lisää.

Tyttäreni teki minulle korvistensäilytystä
varten Eiffel-tornin.

Postiviivista on ollut tämä kiireettömyys ja yhdessä oleminen. Raittiiseen ilmaan ei ole vielä kyllästytty, vaikka kengät ovat kyllä olleet kovalla kulutuksella. Kilometrejä on tullut satoja ja ihanaksi yllätykseksi saimme lahjakortit työpaikalta juurikin kenkiin! Uudet todella jo tarvitsen.

Näet oikein, näitä on korjattu ilmastointiteipillä. Uudet siis todella tarvitsen. Rakastan kyllä ajatusta siitä, että tavarat käytetään loppuun ennenkö uusia hommataan.

Lapset ovat oppineet entistä paremmin laitteiden käyttöä, ruuanlaittoa ja muita kotitöitä. Täällä missä me asumme, ei kouluruokaa kaikille tarjota, joten lapsemme ovat itse huolehtineet arkilounaiden teosta. Nuorin kerran viikossa ja isommat pari kertaa viikossa. Ja toki iän mukaan on ruokalajitkin valikoituneet. Isot tekevät jo melkein mitä vain.

Yhteistyötaidotkin ovat kehittyneet. Itse kullakin. Hermot ovat olleet koetuksella, mutta joka kerta on ollut hyvä huomata, että taas jotain opittiin. Mitään ei ole kotona myöskään hajonnut. Se laskettakoot positiiviseksi seikaksi, kun samojen seinien sisällä yhdessä toimitaan ja tunteet voivat aika ajoin tehdä isoakin liikettä. Nyrkkeilysäkki hommattiin yhteen huoneeseen ja välillä siitä kuuluu kova pauke..

Kevään kukkasten kasvun seuraaminen on ollut ihanaa. Niitä nähtävästi minäkin osaan hoitaa. Koska niille ei tarvitse tehdä mitään. Lisäksi olen innostunut "viherpiipertäjän" (kuten niitä itse kutsun) hommistani, mutta niistä vasta myöhemmin lisää. Kasvuun nekin kuitenkin liittyvät.

Nyt on aikaa suunnitella. Kesän Espanjan reissu jää varmasti sekin kokematta, mutta ehkä sen voi tässä tilanteessa korvata samaan tyyliin kuin Pariisinkin.

Ensi vuodesta tulee kiireinen. Jos ei uusia tautia puske.. Silloin takulla lähden (viimeistään) ulkomaille, enkä tiedä kauanko olen tai montako reissua teen tai teemmekö ne porukalla! Uusi Euroopan rundikin pyörii mielessä, toki Lappikin taas houkuttaa..

Mutta nyt täytyy mennä, vappumunkit odottavat paistajaa. Ihanaa vappua kaikille jo etukäteen.

Reippailua Lapualla ja Härmässä

Kalliomaanpolku-Piispanpolku toimi lämmittimenä. Lämmittimenä sille, että pääsiäisenä tepastellaan enemmän.

Lähdin töiden päälle tyttöjen kanssa ihan kotikonnuille eli Lapuan Simpsiölle. Tarkoitus oli käydä vähän reippailemassa, virittäytymässä tunnelmaan lomaa varten.
Tytöt halusivat kuitenkin toisin. Halusivat lähteä vähän pidemmän kaavan mukaan ja niinpä pienen alkulämmittelymän jälkeen valitsimme reitiksi yllämainitut polut. Kilometrejä kertyi kaiken kaikkeaan 8km.

Heti alkuun, tytöt kastelivat perinteen mukaan kenkänsä. No niillä mentiin. Varusteita ei ollut matkassa. Aurinko kuitenkin paistoi ja siitä tuleva fiilis johdatti meitä eteenpäin.

Ohitimme Rytilammen ja sen laavun. Väkeä ei liikkeellä näyttänyt nyt muita olevan. Emme jääneet paikalleen vaan jatkoimme matkaa.

Metsä muuttui valtavan kauniiksi kiviseksi, jopa kivilohkareiseksi maastoksi. Paikkapaikoin oli vaikeakin kulkea, lenkkarit olisivat olleet tässä maastossa paremmat, mutta välillä taas luvassa oli lunta ja jäätä, jolloin omat kenkäni eli varrelliset nastakengät olivat kyllä paikallaan.

Nuorinta ihmetytti lenkin varrella olevat taulut. Onko metsänpeikkoja olemassa? Miksi on pitänyt olla pyöveli? Näistä asioista tuli jälleen kerran juteltua. Menneinä aikoina maailmassa ovat vallinneet taikausko ja eräänlainen julmuuskin. Molempia löytyy kyllä edelleen, mutta niiden ilmenemistavat ovat erilaiset.

Osa poluista oli luonnonsuojelualueella eli kaunista kuvattavaa löytyi!

Prännin patikka, Ylihärmä 

Pääsiäisen muuttuneiden suunnitelmien myötä olimme päättäneet lähteä omalla porukalla pidemmälle patikoinnille.

Reitiksi valikoitui Kauhavan Ylihärmän Prännin patikka, joka käsitti noin 20km:n lenkin vaihtelevassa maastossa.

Lähtö tapahtui Yli-Luoman kodalta ja kulki pellon yli metsään. Kauhavan seurakunta oli tehnyt metsään, aikaa mukaillen, Toivon polun. Sillä pääsi halutessaan hiljentymään vielä syvemmin.

Alkumatkalla talsittiin Rannanjärven jalanjäljissä. Täällä sitä on sitten kukkoiltu niin, että se kuolemaksikin koitui.

Reitti kulkipeltojen ja maatilojen välissä. Se oli toki nopea kulkuista, mutta ei niin kaunista maisemaltaan, ainakaan näin kevään kura-aikana.

Kuulimme eräältä isännältä, joka oli tilallaan kettuja hoitamassa, että väkeä on ollut viime aikoina runsain joukoin liikkeellä. Vielä ei muita näkynyt. Sama isäntä kertoi kohta alkavan kunnon maisemat, eikä puhunut palturia tuo mies.

Edessä oli Palaneen kalliot, joka käsitti n. 5km:n matkan Prännin patikasta. Kalliolla kulki polku nimeltä Ketunlenkki. Pituutta taas sillä oli n. 3km.

Polun kaartuessa kallioiseen metsään, tuli askeleeseen mielekästä reippautta. Metsä oli todella kaunista. Alkupuolella oli laavu, jossa joimme kahvit ja kaakaot. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Tytöt tanssivat tik-tokkeja lohkareilla..

Polku mutkitteli ensin ylös ja sitten hiljalleen alas. Näkyi mm. Akantappokallio ja pontikankeittäjänpiilopaikka. Kuvaus kohteita oli useita! Välillä oli fiilis jopa lappimainen. Vaikka puut eivät tokikaan olleet yhtä kitukasvuisia.

Kulkijoiden tekemiä kiviröykkiöitä.

Kalliot olivat suurimmaksi osaksi kuivia. Synkimmissä kohdissa kallioiden väleissä oli vielä lunta ja näin ollen liukasta ja märkää. Toinen tyttäristämme liukastui. Hän sai käteensä kunnon raapaukset, mutta onneksi oli puhdistusaineet ja laastarit mukana.

Reitin (vaiko koko Härmän) korkein kohta.

Molemmat tytöistä olivat edelliskerroista oppineina varanneet reppuihinsa vaihtosukat ja -kengät. Ne tulivat tarpeeseen.

Vallamin reitiltä löytyi uimaranta sekä pururata

Kallio-osuuden jälkeen patikan loppupätkä kulki metsätien vartta ja liittyi Vallamin reitille. Reittiä ympäröi kallioiset metsämaisemat. Vasta täällä näimme enemmän reippailijoita. Onneksi olimme lähteneet aamulla ajoissa matkaan.

Nuotiota vaativat eväät söimme vasta reitin loppu puolella, laavulla minkä jo aamulla ohitimme. Tuolta laavulta Pränninpatikka jakautui eri suuntiin ja kiertosuunta oli kulkijan itse päätettävissä.

Sää salli ja mukavaa oli. Mihin seuraavaksi matkaamme, on vielä mietinnän alla. Liity lukijaksi, jos haluat lukea lisää!

Kivenmaan laavulla

Kotiseutumatkailu taitaa nyt toistaiseksi olla mun ja meidän perheen juttu. Siispä luontoon mars!

Lunta tuprutti viikolla kuitenkin keväiseen luontoomme sen verran, että mitään isompaa patikointia emme voineet tehdä.

Lauantai aamuna alkoi armoton googlailu, mihin nokka suunnattaisiin. Löytyi monta hyvää vaihtoehtoa. Valitsimme tällä kertaa kohteeksi Ilmajoen Tuomikylän ja sieltä Kivenmaan laavun. Tällä kertaa lähdimme koko perheellä matkaan.

Kivenmaan laavu sijoittuu Ilmajoki-Seinäjoki väliselle esteettömälle elämysliikunta reitille, mutta tekee lyhyen koukkauksen vähän vaikeampi kulkuiselle polulle.

Jätimme automme noin kolmen kilometrin päähän ja kävelimme kauniissa auringonpaisteessa kohti laavua. Talvella reitillä on ladut, joten jalkapatikalla ei tuolle laavulle silloin ole asiaa.

Matka oli aika tasaista niin maastolta kuin maisemiltaankin. Tiesimme kuitenkin perillä odottavan jotain suurta ja mahtavaa!

Luimme, että laavun vieressä kohoaisi komeat lohkareet. Kuin jostain vain tippuneet, valtavat järkäleet!

Kesti hetken ennenkuin laavulle ennätimme. Kiersimme nimittäin kallioita ihastellen ja kuvaten tuota luonnon omaa upeaa monumenttia. Lapset kapusivat heti niin korkealle kuin pääsivät. Itseä vähän hirvitti, mutta eräs paikallinen laavulla istuskelija lohdutti, että aina siellä on kiivetty. Ilmeisesti sieltä ei oltu pahemmin tiputtu..

Lohkareissa oli luolamaisia halkeamia.

Pystyin yhtymään mielipiteeseen, "kuin Sauronin silmä" niin kuin retkipaikka.fi -sivulla Tero Hintsa kertoo vaimonsa kuvanneen kivien välissä olevaa koloa. Siltä se todella näytti!

Sauronin silmä!

Onko siinä Muumien Mörkö ja T-rex?

Söimme eväät ja nautimme ilmasta ja rauhasta. Paikka toki vaikutti olevan suosittu. Parikin pientä porukkaa kävi meidän kanssa yhtäaikaa evästelemässä ja kun olimme jo lähtöä tekemässä, saapui paikalle isompi pyöräilyporukka. Liekkö väkimäärään osuutta tällä olosuhteiden pakottamalla ulkoilubuumilla.

Sama aiemmin mainitsemani paikallinen istuskelija, kommentoi huokaistessani, hermojen lepäävän, että olisi mielummin Kanarialla hermojaan lepuuttamassa :)

Niin, Suomessa nyt kuitenkin kaikki ollaan ja koitetaan olla murehtimatta tulevaa.

Jos haluat seurata tätä blogiani, käy klikkaamassa itsesi lukijaksi!

Pääsiäisenä tepastellaan pidemmälti, jos luoja suo.

Suomen Eiffel!

Homman nimi oli NYT PITÄÄ TEHDÄ JOTAIN mikä ei liity kotiin, töihin tai koronaan.

Satuin lukemaan jostain, että Alajärviset ovat keksineet oman Eiffel -tornin. Sinne siis minun oli päästävä, kerran en vieläkään oikeaa Eiffeliä näe!

Ehdotin aamulla perheelleni, että lähdettäisiin jonnekin. Vaikka patikoimaan! 

Osa innostui heti, osaa piti vähän lämmittää ajatukseen ja yksi ei innostunut nyt ollenkaan. 

Alkoi matka kohti tuota luvattua nähtävyyttä. Vähän vajavaisena, mutta alkoi kuitenkin.

Patikka reitti Alajärven Paalijärvelle, oli homman nimi. Aurinko paistoi, eväät oli repussa ja kaikin puolin hyvä fiilis.

Selvitin sen verran, että koko reitti olisi pituudeltaan 23km. Nuorimmaisen kanssa on taplattu reilu 20km jo muutama vuosi sitten pienellä Karhunkierroksella. Siihen siis varmasti pystytään, jos olosuhteet ovat kondiksessa ja planeetat oikeassa kulmassa. Nämä etäolosuhteet ovat näet kiristäneet psyykettä kaikilla. Vaadittiin täydellistä onnistumista!

Matka alkoi Paalijärven tanssilavalta, josta ensimmäiset vajaat 2km talsittiin nousten ylemmäs kohti ensimmäistä laavua. Matka oli melko kaunista ja hyvät oli tunnelmat.

Tältä ensimmäiseltä laavulta lähti reitti molempiin suuntiin, kiertäen järven (reilusti). Reitin pystyi kiertää kumpaan suuntaan vain. Me noudatimme reittineuvoja ja lähdimme reitin määräämän suuntaan kohti näkötornia, joka oli jo se, The Eiffel torni! 

Maasto muuttui monellakin tapaa, ei niin mukavaksi. Vetisiä polkuja, kaadettuja metsiä, tien laitaa kävelyä.. nuorimmainen kasteli jalkansa jo tässä vaiheessa.

Saavuimme ensimmäiselle etapillemme noin 5km päähän varmoina siitä, että takaisin käännytään. Täytyy sanoa, että Alajärvisillä on hauska huumori jos tätä näkötornia Eiffeliksi kutsuu. Kerroksia oli kyllä useita ja maisemat kuulemma hyvät, mutta loistetta en huomannut. En maineen enkä sähkön tai historiankaan tuomaa. Minä en uskaltanut ylös asti kivuta. Pelotti korkeus, mutta myös tuuli, joka tuntui vain pahentuvan. Isäntä sanoi, että hyvä ettet tullut, häntäkin oli hirvittänyt. 

Kuva ylhäältä tornista, minne minä en uskaltanut!

The Eiffel

Maisemaa laavun tasalta

Söimme laavulla eväät ja teimme nuorimmaisen kenkiin sanomalehdestä kuivikkeet. Lapset halusivat jatkaa. Sitten ei olisi takaisin päin järkevää enää kääntyä. 

Jatkoimme matkaa ja onneksi niin. Maisemat muutuivat kauniiksi. Toki reitti puikkelehti välillä peltojen tai maatilojen varastojen ja rakennusten lomitse, oli talojakin jossain, mutta pääsääntöisesti reitti oli miellyttävää aivoja nollaavaa luontoa. Olisi harmittanut, jos kokemus olisi päättynyt ensimmäiseen osaan.

Yhtään valitusta tai huonoa sanaa emme kuulleet. Kaikki nauttivat. Toki pari työpuhelua isännän tunnelmaa katkaisivat, mutta niin se homma vain menee. Yrittäjällä ei ole lepohetkeä.

Pysähdyimme Myllypurolle. Kauniille nuotiopaikalle pienen puron varteen. Söimme viimeiset eväät. Tämä oli kyllä kaunis paikka. Olisi pidempäänkin viihtynyt. Pimeää ennen olisi matka kuitenkin taitettava, joten nuorimmaiselle pikainen jalkojen kuivaus ja menoksi. Matkaa oli takana ehkä noin 15km. Edessä vielä siis useampi tovi. 

Reitin varrelle sattui eläinten ruokinta paikkaa, synkkää "noita metsää" kuten tuumasimme ja karsittua aukeaa. Vieläkään kukaan ei valittanut, vaikka väsymyksen pystyi jo aistia. Viestit kotoa olivat onneksi myös ihanat. Sielläkin kaikki hyvin.

Näimme merkkejä eläimistä. Jälkiä puissa ja maassa. Jätöksiäkin. Sulkia ja linnunpesiä. Ihmettelimme ja juttelimme. Perhe on paras ja tämä juuri sitä laatuaikaa mitä tarvitsimme.

Viimein (ainut meitä hoputtava seikka oli päivän valo) näimme edessämme tutun laavun, jolta aiemmin päivällä reittimme toiseen suuntaan erkaantui. Alkoi jo hämärtää.

Lopulta oli jo niin pimeää, että oli turvauduttava taskulamppuun. Onneksi reitti oli merkitty heijastimilla, se auttoi löytämään oikean reitin, kun punaisia puihin ja tolppiin merkittyjä reittejä ei nähnyt. Tätä pitää muistaa käydä antamassa positiivinen palaute.

Auto löytyi, oli siellä mihin jätimmekin. Neljä väsynyttä matkustajaa nousi kyytiin matka kotiin alkoi.

Hyvä päivä. Päivä ilman riitelyitä ja tappeluita. Päivä raittiissa ilmassa. Tykkäsin, rentouduin ja nautin. Näitä lisää. Kotimaan matkailua parhaimmillaan ♥️

Elämää etänä

Viime päivinä olemme saaneet todistaa jotain harvinaista. Harrastukset, koulut ja melkein mikä taho tahansa, ovat sulkeneet ovensa. Pelkäämme ja varaudumme viruksen nimeltä korona.

Matkustus kielletään. Ainakin ulkomaille, vaikkakin jo Suomessakin virusta on ja joillekin alueille matkustaminen kotimaassakin on ehkä jo kyseenalaista.

Opetus siirtyy sähköiseksi ja tapaamiset siirtyvät someen. Monella alalla etsitään uusia tapoja toimia.

Aika on haastavaa, ehkä pelottavaakin, mutta sillä on hurjasti mahdollisuuksia. Itse huomaan toimivani ehkä näin jonkin asteisen kriisin kynnyksellä, aivan uudella energialla ja innolla. Näen toiminnan uudet mahdollisuudet. Ideoita kumpuilee lupaavalla tahdilla. Tällaiseen uuden ideointiin, ei muulloin ole mahdollisuutta.

Ajan haasteet kohtaan kotona. Lasten etäopiskelun "valvominen" tuo vaatimuksia meille vanhemmille. Lisäksi monen harrastuksen siirtyessä etäopetukseen täytyy meidän muuntaa kotimme esimerkiksi tanssi- tai konserttisaliksi ja itsemme monen lajin apuopettajaksi.

Riittääkö aika kaikkeen ja onko tämä velvollisuutemme? Onko lajien/harrastusten etäopetuksen takana isoinpana se, ettei harrastemaksuja haluta palauttaa? Nyt voi rahatilanne olla monellekin haastava, ei pelkästään yrityksille. Tavoitteelliseen harrastukseen tähtäävissä lajeissa etäopetus voi olla niin ikään kysymysmerkki. Voidaanko taata jokaisen oma kehitys yksilönä, jos opetus tapahtuu yleisenä videona? Monta kysymystä vaille vastausta. Ehkä Suomi olisi voinut tältäkin saraa pysähtyä. Onneksi palloa ei tarvitse etänä potkia tai voimistelu tilaa järjestää. Niitä voi puuhata oman mielen mukaan, ilman stressiä mitä piti tehdä, milloin ja kuinka.

Itse tauti minua tai perhettäni, ei pelota. Elämme elämäämme livenä. Ulkoilemme ja kuljemme jos kulkea saa. Ystävät ovat tervetulleita käymään. Toki yleisiä ohjeita noudatamme ja hygieniasta huolehdimme kuten aina. Vanhusten tai riskiryhmien luo emme mene.

Onkohan eristäytyminen ylipäätään suomalaisille helppoa. Emmehän me juttele muutenkaan tuntemattomille tai ainakaan hymyile vastaantuleville. Sehän olisi varsin outoa. Heti leima otsaan, jos niin erehdyt tekemään.

Täältä ilmoittautuu heti yksi poikkeus. Kyllä jutellen tuntemattomille. Kyllä hymyilenkin. Saatan jopa tervehtiäkin vastaantulevaa. Tunnen erään toisenkin samanlaisen. Kummityttöni tuumasi minulle joskus "Sä oot samanlainen kuin äiti, höpötät kelle vain". Niin teen ja niin siis kummityttöni äitikin, rakas ystäväni. Yhtä hiljainenkin ♥️. No onhan meitä muitakin ja onneksi tapoja on monenlaisia.

Oma tyttäreni tuumasi taannoin minulle että "Äiti, sä oot aina huolehtimassa muista". Niin olen. Silloin näin juuri lapsen kaatuvan laskettelemassa. Tai kun viime syksynä tuumasimme mieheni kanssa joutuvamme jättämään tanssiharrastuksemme kesken. Koin koko tanssitunnin isoa tarvetta auttaa vetäjiä (ja lohduttaa lasta), kun pieni lapsi jännitti uudessa ryhmässä. En osannut riisua ammattiminääni ja luonnettani pois.

Nyt lähdin jo sivuraiteille, joten palataanpa takaisin.

Älkäämme eläkö elämäämme etänä, vaikka nykytilanne meitä siihen monella tavalla ajaakin.

Aurinko nousee joka aamu. Meillä on toivoa, uskoa ja rakkautta. Liika murehtiminen kuormittaa ja vie voimavaroja. Etsikäämme tästäkin uutta ja positiivista!

Unelmoikaamme, se on mahdollista ja kun aika on taas toinen ei mikään ole esteenä.

Kaatuuko haaveet?

No niin. Se olisi sitten lapsilla melkein kaikki harrastukset tauolla, omat työkuviot muuttuu ja tulevaisuudesta ei varmuudella tiedä. 

Ristiriitaiset ovat tunteet. Itse kävin ihan normi viikko-ostoksilla. Hamstraamaan en ala, mutta vessapaperia ostin ja koko matkan kassoille asti mua nauratti, kun kuvittelin kaikkien ajattelevan miksi minäkin panikoin ja sitä ostan.. no ostin sitä siksi kun paperi oli kotona vähissä ja isäntä on jo kauan hokenut, että sitten mun maailman pelastus on liian pitkällä, kun meillä ei olekaan enää paperia vaan rätit vessassa 🤣 No nyt on paperia! 

Näytämme nyt pelastavan maailmaa samalla parin ihmisen, parin lennon verran. Vaikka varovainen toivo (tosin enää vain hento sellainen) vielä rinnassa elää..

Älköön kukaan pliis mulle enää sanoko, että voihan sen reissun tehdä myöhemmin ja että terveys ensin. Kyllä mä järjelliset selitykset tiedän. Silti sattuu. Noin parin kymmenen vuoden haave, joka toteutumiseen olen laskenut päiviä, on tuhoutumassa. 

Samalla se on isännän valmistumislahjan romukoppaan heittämistä sekä siitä kaivatusta lomasta luopumista näin yrittäjänä- tai oikeastaan sen puolisona kun asioita tarkastelee.

Uusi reissu toki mielessä kuplii, mutta se tarkoittaa uutta säästämistä. Rahat kun tässä todennäköisesti menettää. Ja ne lomat.. niitä kun ei niin vaan voi pitää eikä lastenhoitajia niin vain saa. Mutta unelmat on tarkoitettu toteutettaviksi.

Sydän itkee, samalla silmätkin. Ne ketkä mut tuntee, tietävät miten kovasti tämä koskettaa. Onneksi mukavia lohdutuksen sanojakin olen saanut ♥️ 

Jospa aamulla herään ja tämä onkin vain unta..

Elämä jatkuu kuitenkin.