Kaksiviikkoinen kokeilu päätökseen

Pari viikkoa sitten alkoi kokeilu, jonka toivoin helpottavan ruokailujamme.

Jokainen lapsista sai päättää kahden viikon ajalle kaksi ruokaa, mitkä tulisin/tulisimme valmistamaan. Nämä ruokatarpeet haettaisiin hyvissä ajoin kaappiin odottamaan ja niitä tehtäisiin sitä mukaa kun aika ja tilanne sen sallisi. Ei siis etukäteen sovittuina päivinä, koska arjen kiireet määrää monesti mitä ehtii tehdä.

Muina päivinä ruokalistalla tulisi olemaan aikuisten valitsemaa ja/tai jämäruokaa eli "sitä sun tätä" . Lisäkkeeksi ruokiin tulisi salaatti tai/ja vihanneksia, joita jokainen edes vähän maistasi. Ja lupasin, etten näinä viikkoina lisäisi ruokiin ylimääräistä 😉 Aika usein sävytän ruokaa porkkanalla tai maissilla..

Tämän kokeilun toivoin helpottavan varsinkin tyttöjen syömistä. Saisivat lempiruokiaan, mutta oppisivat myös syömään toisenkin mieluista ruokaa. Välillä meillä tuo syöminen, on ollut melko haastavaa. En tykkää, en jaksa, ei ole nälkä -tai muuten pöydässä yli pitkään istumista ja ruuan pyörittelyä.

Vanhin lapsista syö kyllä hyvin ja nurisematta, oikeastaan mitä vain. Pienempänä hän ei suostunut syömään, jos lautasella ei ollut salaattia. Siinä on oikeastaan se vaikein ruoka-ongelma, mitä hänen kanssaan on ollut. Mutta sai siis tottakai hänkin lempiruokiaan näille viikoille kertoa. Kanaa ja riisiä sekä muusia ja pinattilättyjä. Eli perusruokaa. (Olisipa mielenkiintoista kuulla mitä teillä tarjotaan pinaattilättyjen kera? Tämä jakaa kanssaa ☺)

Keskimmäinen toivoi pitsaa, täytteinä kinkku, tonnikala tai jauheliha sekä nuudelia nuggettejen kera.

Nuorimmaisen oli haastavinta keksiä toiveet.. hänelle kun niin harva ruoka maistuu. Viimein listalle löytyi spagetti ja jauhelihakastike sekä hisima. Kyllä luit oikein, hisima! Hirven (hi-), &sianliha (si-) säilykettä makaroonin (ma) kera. Tämä on yksi retkeilyruuistamme, jota on tähän asti valmistettu vain trangialla metsässä. Se toi siis oman jännitysmomenttinsa, että maistuuko ruoka kotioloissakin. Joku mulle heitti että voihan sen käydä terassilla syömässä! Niinpä!

Meille sattui sitten alkuun melko kasvisruokapitoinen viikko. Itse oli valinnut ruuiksi hernekeiton, kasvissosekeiton sekä riisipuuron. Osaa näistä syötiin useanakin päivänä.

Katkoksen kasvisruokaviikkoon toi ystävän tekemä ruoka. Jo reilu kymmenen vuotta olemme tehneet vuoroviikoin kerran viikossa toisillemme/koko perheelle ruuan. Samalla on maailmasta tullut parempi paikka! Enää tämä rituaali ei joka viikko toteudu, mutta aina kun mahdollista niin sen teemme. Ihana päästä valmiille ruualle, nähdä ystäviä ja voida taas senkin ansiosta paremmin. Rohkaisen muitakin näin tekemään!

Alkuperäiseen asiaan:

Ruokakokeilu toimi hyvin. Pääasiassa ruuat maistuivat paremmin kuin uskalsin toivoakaan. Niistä ei purnattu, vaikka toisen lempiruoka ei oma lempiruoka olisikaan ollut. Hisima onnistui hyvin kotonakin -tämä pitää muistaa, vaikka toki se metsässä valmistettuna on vieläkin parempaa.

Pitsasta sai kivasti tehtyä jokaiselle kohdan omilla mielitäytteillä. Meidän aikuisten makuun on tuonut kivan uuden maun piri-piri -mausteella täytetyt oliivit. Kivan tulista.

Ruuan valmistukseen ottivat osaa varsinkin tytöt. Luulen, että ruoka maistuu lapsille paremmin aina, kun on itse prosessissa saanut olla mukana. Nyt osallisuus toteutui sekä suunnittelussa, että valmistuksessa.

Iltapalaherkkuina viikolla olivat perusleipien lisäksi; lätyt, smoothiet sekä salaatit. Ja kaikki tottakai sokeritonta linjaa noudattaen. Meillä makeuttajina toimivat mm. marjat ja hedelmät.

Viikkojen yhteenvetona totean, että kokeilua jatketaan! Ja nyt pitää toivoa eri ruokia, mitä on jo tarjottu.

P.s. Vinkkaa sokeriton herkkusi minulle niin otan sen testiin!

"Investment in travel is an investment in yourself" -Matthew Karsten

Yksi lempiharrastuksistani - voikohan niin sanoa, on matkailu. Väittäisin saaneeni sen jo äidinmaidosta.

Isäni teki elämäntyönsä yrittäjänä. Aina työreissussa. Ja jos lomareissut sijoittuivat kotosuomeen, sisälsivät ne aina enemmän tai vähemmän töitä. Ainut keino viettää lomaa oli lähteä kauemmas. Mielellään tuhansien kilometrien päähän. Sieltä ei enää töitä voinut tehdä ellei konsultaatio -puheluita laskettu. Kännykättömänä aikana sitäkään ei onneksi voinut tehdä. Sieltä se matkailukärpänen taisi vanhempiani purra ja siinä siivellä minuakin.

Reissasimme siis jollain mittapuulla paljon. Aluksi lähinnä Lapissa, Ruotsissa ja Norjassa, mutta myöhemmin myös Espanjassa.

Äitini ja minä kävimme espanjankielen kurssilla. Siitä ei minulle tainnut jäädä mieleen juurikaan mitään, mutta saman henkisiä Espanjaan rakastuneita ihmisiä siellä tapasi.

Matkatoimistojen kuvastot salattiin läpi niin, että sivut olivat rullalla. Lomavideot ja valokuvat katsottiin lukemattomat kerrat läpi. Matkatarinat kerrottiin yhä uudelleen ja uudelleen.

Taisinpa tuohon aikaan tartuttaa matkahimon serkkuunikin. Hänen kanssaan "aikakapselit" eli sinetöidyt kirjeet rustattiin sillä ajatuksella, että avata saa kun loma häämöttää. Sa Coma -se oli silloin haaveena ykkönen. Toki tuo kohde on edelleen näkemättä.

Matkailulapsesta kasvoi aikuinen. Aikuinen joka rakastaa matkailua. Aikuinen joka haluaa nähdä ja kokea lähellä ja kaukana. Äiti joka haluaa näyttää maailmaa, sen ihmisiä ja elämäntapoja omille lapsilleen. Huomaan, että jo nyt sama kärpänen on purrut ainakin yhtä lastamme.

Vanhempieni haave oli muuttaa eläkeiässä etelään. Edes talvikaudeksi. Se haave ei koskaan toteutunut eikä tule toteutumaan. Terveys ei antanut isälläni periksi edes suorittaa työuraa normaaliin eläkeikään asti. Muutama vuosi sitten sain onnekseni mahdollisuuden käydä äitini kanssa kaksin heidän lempikohteessa.

Tästä ja monesta muusta tarinasta oppineena olen halunnut elää niin, että unelmista pitää tehdä totta. Ne ovat tavoitteita jotka pyritään toteuttamaan. Koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Elä tässä ja nyt, ei "sitten kun" -elämää. Minun kohdallani unelma on matkustaa lähelle ja kauas, nähdä paljon ja kaikki tämä yhdessä perheeni kanssa. Uusia kohteita, ihmisiä, ruokaa, historiaa... jonkun toisen kohdalla unelma voi olla hyvinkin erilainen. Rikkaus sekin!

Talvi antaa otollisen pohjan suunnitella reissuja. Olen lämmön ystävä, en kylmän. Pimeyskin harmittaa, valosta tykkään. Mieheni kutsuu minua Espanjalaiseksi kissaksi. Osuvaa, sen myönnän. Vaikka rakkauteni Espanjaa kohtaan ei ole muuttunut, on se saanut rinnalleen monta muutakin maata. Esimerkiksi Kreikan.

Elämme hyvin samankaltaista elämää, mitä vanhempani elivät. Työkiireitä ja hektistä arkea on vaikea päästä pakoon. On "pakko" lähteä maailmalle.

Suomessa on lukemattomia kohteita, jotka haluan nähdä. Mutta lähtö kauemmaksi houkuttaa myös. Kaikki on mahdollista, kunhan valitsee mitä haluaa. Unelmat voivat toteutua. Yksi kerrallaan ja tekemällä valintoja.

Suunnittelu on alkanut. Reissu odottaa. Tällä kertaa suunnittelun pohjana on kirjasto.

Tämä vaihe on minulle vähintäänkin yhtä tärkeä kuin itse matka. Ja matkan jälkeen kokemusten muistelu. Tämä kaikki yhdessä on siis harrastukseni: matkan suunnittelu, itse matka ja sen muistelu. Kyllä niin voin sanoa!

Joku tuntematon on sanonut:
"Travel is the only thing you buy that makes you richer."

Matkalla aikuisuuteen

Olisikohan ollut viime vuoden marraskuu, kun poikamme koulusta kotiin tullessaan, julisti isoon ääneen menevänsä talvirippikouluun.

Hmm. talvirippikouluun! Merkkien keruuseenhan tulisi kiire. Ja entäs juhlat? Mahtuuko talvella taloomme niin paljon vieraita kun pitäisi, kun kesällä olisi pihakin käytössä. Tai tuleeko vieraita ylipäätään paljoa. Kuinka vieraat kutsutaan? Mitä tarjotaan? Entä astiat?Laitetaanko lämmin ruoka vai riittävätkö muut leivonnaiset painottaen ehkä suolaista? Ostaako tarjottavat valmiina vai urastaanko itse? Valokuvaus? Kukat? Ja mähän oon töissä arkipäivät, kuka täällä saisi paikat kuntoon juhlia varten!

Mielessä oli lukemattomat kysymykset. Nämähän olisivat meidän ekat isommat juhlat. Tähän asti kokemusta on ollut vain ristiäisistä ja synttäreistä.

Mua moni lohdutti, että eipä ole talvella puutarha hommia tehtäväksi. Ja eipä Suomen suvessa säistä tiedä, että voiko aina kesälläkään ulkona olla.

Siispä alkoi juhlien suunnittelu tai lähinnä ajatusten pyörittely. Rippikoulumerkit poika hoiti nopeastikin tehdyksi.

Puku eli kauluspaita ja suorathousut liiveineen löysimme Haloselta. Rusetin ompelin itse. Isä ja poika saivat samanlaiset. Puvuntakkia en ostanut. Poika kasvaa vielä kovastikin eikä juhlia ole monia tulossa. Lisäksi arvelin, että tuskimpa sitä paidan päällä kauaa edes pidettäisiin.

Tein (rehellisyyden nimissä puhun vain itsestäni, koska minä nämä päätökset teinkin 😉 ) äkkiä päätöksen, että kotona juhlat pidetään, varsinaisia kutsuja ei lähetetä, pitkämatkalaisille on tarjolla lämmin ruoka heti kirkon jälkeen ja muu väki liittyy seuraamme iltapäivästä, jolloin tarjolla on sumpit ja muuta herkkua.

Poika odotti leiriä sekavin tuntein. Yksi ajatuksista meni jotenkin näin: "Se on ainutlaatuinen, kerran elämässä -kokemus, niin kuin vesirokkokin." 😂

Leiri sijoittui talvilomaviikolle, jolloin olin itsekin lomalla. Poika lähti siis leirille, keskimmäinen lähti Lontooseen (tämä olisikin yksi lisätarina) kummitätinsä kanssa ja minä ja nuorimmainen olimme melkein koko viikon kaksistaan kotona. Niin, perheen "pää" eli mieheni oli tietenkin töissä 😉  (voi siitäkin olisi tarinaa kerrottavaksi). Me siis leivoimme pakkaseen monenlaista herkkua. Suolaista ja makeaa. Gluteiinittomana, pähkinättömänä, laktoosittomana sekä lihattomana. Ja osan sisältäen niitä kaikkea. Puuhaa riitti, paikkoja siistittiin..

Leirillä oli ollut upeaa. Tullut monia mahtavia muistoja. Itse konfirmaatiota piti kuitenkin odottaa vielä viikko.

Koko viikon päässä pyöri monenlaisia asioita ja ajatuksia liittyen järjestelyihin. Töihin oli hiukan vaikeaa keskittyä. Vielä perjantainakin oli täysi työpäivä. Illat olivat täynnä puuhaa.

Kun perjantai koitti ja työovi sulkeutui saivat ajatukset kunnolla vallan. Joskus jos siis valmistujais- tai yojuhlia järjestämme onnistuu valmistelut ilman ylimääräistä lomaakin. Eipä ole turhan paljon aikaa murehtimiseen.

Illalla täyttyivät kakut, pakkasesta sai otettua sulamaan mitä pitikin ja tehtiin viimeinen pikasiivous. Ikkunoita en pessyt, siispä toiveissa olikin pilvisempi päivä. Luntakaan ei tarvitsisi tulla.

Isäntä kuori perunat kattilaan ja valmisti lihapadan leivinuuniin. Äitini lainasi tavaroitaan (mm. kakkukuvut) ja toimi henkisenä tukena. Kotona mulla oli oiva apu. Rakas anoppi. Appiukko auttoi mm. kuskaamalla nuorinta harrastukseen. Kaikki lapset, mukaan lukien itse rippilapsi, tekivät mitä pyysin.

Itse konfirmaatio oli lauantaina. Tähän aamuun säpinää toi keskimmäisen showtanssi -kisat, joihin hänet lähetettiin joukkuekaverin kyydillä jo aamutuimaan. Hänen meikit ja kampaus oli siis aamun "to do" -listassa. Ja meikin loihdimme milläs muulla kuin Oriflameilla! Kiitos sinnekin suuntaan.

Rippilapsen valokuvaus oli jo ennen kirkkoa ja kuvaajana ihana kummitäti. Kummitäti sai nauttia työnsä tuloksesta. Poika osaa käyttäytyä kuvassa juuri niin kuin kummitäti on opettanut. Kuvaan aina mitä hulluin ilme! No, saatiin kuvat kuitenkin otettua. Kiitos ❤

Kirkko oli lyhyt ja ytimekäs. Reilussa tunnissa ohitse. Laulu raikui kauniisti ja rippilapset saivat todistuksensa.

Kotonamme oli rakas ystävämme touhuamassa ruokaan loppusilausta. Keitti perunat, kahvit ja paistoi coctailpiirakat kypsiksi. Olipa mahtavaa tulla valmiille kotiin. Lihapata oli just hyvää ja tämä määrä riitti hyvin.

Tässä vähän määriä, koska niitä on minulta pyydetty ja hyvä muistaa itsekin, kun seuraavia juhlia mietimme. (Kahvipöydän tarjoilut tulossa tuolla myöhemmin) Tarjolla oli siis iso kattilallinen perunaa (ehkä noin 4kg) ja lihapata, jossa noin 2kg lihaa sekä paljon vihanneksia. Syöjiä oli noin 20. Pienemmille lapsille oli mausteettomanpi keitto. Lisäksi salaatti ja mallasleipää, jonka appivanhemmat toivat tullessaan Pielaveden leipomosta.

Arvokas apulainen autteli ruokahässäkän ohi sekä ekan kaffikattauksenkin ennenkö lähti kotiin hakemaan loppua porukkaansa mukaan juhlimaan. Lämmin kiitos ❤

Sankarin toiveena oli että juhliin pääsisivät rakkaat läheiset läheltä ja kaukaa. Se toteutui melkein kokonaan. Ihanaa kun tulitte ja osa vastoinkäymisistä huolimatta ❤

Tarjottavaksi poikamme halusi karkkia, mutakakkuja ja kokista. Näistä viimeistä en toteuttanut, mutta muutoin kyllä ja vähän enemmänkin. Määriä oli hankala hahmottaa, kun niitä kutsuja emme lähettäneet. Seuraavan voi hypätä yli jos ei tarjoilusta jaksa lukea..

Kahvipöydässä oli kaksi juustokakkua sekä limeleivoksia (50) sekä laskiaispullia (50). Näitä kaikkia jäi valtavasti yli. Loppupuolella juhlia laittelin niitä jo osalle mukaankin. Täytekakku valmistui kahdesta isosta levystä (yht. 12munaa). Sitä jäi ehkä 1/4 vielä "rääppijäisiin". Mutakakkuja tein kaksi jättiversiota ja kuivakakkuja niin ikään kaksi. Molemmista meni toinen. Lisäksi oli gluteiinittomana kääretorttua ja pieni kakku sekä tonnikalapiirakkaa. Nuorimmainen leipoi juustopaprika piirakkaa jota oli juuri sopivasti (30kpl).
Keksejä tytöt tekivät yhdessä. Niitä oli kolmenlaisia ja määränä yhteensä liki 100kpl. Puolet jäi syömättä. Samoin karkkia meni paljon vähemmän kuin kuvittelin. Vaahtokarkkeja ja toffeekarkkeja hupeni puolisen kiloa ja lakupatukoita noin 100.
Suolaisena lisänä olivat coctailpiirakat (70) sekä tilaamamme voileipäkakku, jonka valmisti eräs nuori tuttumme ❤ Ruualta ylijäänyt "Kaijan salaatti" oli myös tarjolla. Näistä kaikista eväistä söi noin 50 ihmistä.
Olipas siinä luettelo!

Juhlat sujuivat hyvin. Kokoon haalitut astiat riittivät. Ohjelmaa pitivät vieraat itse yllä jutustellen, lapset leikkien ja pupuja katsellen. Itsekin ehdin istahtaa rupattelemaan ja nauttimaan.

Itse odotin iltapäivältä eniten isosten ja vetäjien vierailua. Sitä ei sitten lopulta tullutkaan ja syykin selvisi. Sankari oli unohtanut toimittaa kutsulapun perille.. no eipä tuossa kuinkaan käynyt. Rakkaiden ihmisten läsnäolo oli parasta.

Poika sai rippiristinsä (johon oli enemmän kuin tyytyväinen), rahaa, tulevaisuudessa tarpeellista tavaraa (kuten astioita) sekä hyviä neuvoja elämälleen. Koska emme panostaneet koristuksiin, tuli muutama kukkanen tuiki tarpeen. Kiitos kaikille!

P.s. Hyvän vinkin sain työkaverilta. Juomalaseina voi toimia hyvinkin kertakäyttömukit. Niin toimi lisänä meilläkin. Eipähän tarvinnut niitä pestä ja paloivat sytykkeinä hyvin poiskin.

Ekologista sunnuntaita!

Liityin juuri facebookissa ryhmään "Pieniä ekologisia tekoja". Ai, että miten tuo aihe onkin lähellä sydäntäni.

Meillä on kierrätetty jo vuosia. Ollut biojätekomposti vielä kauemmin. Jätesäiliö ammottaa tyhjyyttään, eikä roska-auto kovin usein vierailekaan.

Ruuat kannetaan kaupasta kangaskasseilla, ostettavat tuotteet pyritään valitsemaan paitsi hinnan, tarpeen, mutta myös pakkausten ekologisuuden mukaan. Pyykit kuivuvat omaa tahtiaan ränkyssä.

Uusimmat villitykseni ovat liittyneet kodin pieniin ekotekoihin. Keittiön siivousaineena toimii enimmäkseen sooda ja etikka.

Keittiö- ja siivousräteiksi on tehty jo joku vuosi sitten kankaiset kestorätit. Syksyllä laajensin kokeilua ja tein testiin vanhoista lakanoista liinoja talouspaperin rinnalle. Se toimi niin hyvin, että vuoden alusta asti talouteemme ei ole ostettu yhtään talouspaperia, vaan käytössä ovat kankaiset liinat. Käytön jälkeen ne pestään ja viikataan pöydällä olevaan koriin, uutta käyttöä odottamaan.

Kotiseurakunnassamme on lasten toiminnassa käytössä käsipaperin asemasta kankaiset "pyyhkeet", jotka niin ikään käytetään uudelleen ja uudelleen. Sieltä kait se ajatus mullekin lähti. Kiitos siis Lapuan tuomiokirkkoseurakunnalle siitä ❤

Nyt suunnitelmissa on siirtyä pois kokonaan kelmun käytöstä. Vähän sitä toki muutenkaan menee, mutta ei tarvitsisi mennä sitäkään. Aion tehdä puuvillakankaasta (vanhoista paidoista) ja mehiläisvahasta uudelleen käytettävät palat, jotka toimivat kuten kelmukin. Kädellä lämmittäessä muotoutuvat hyvin esim. rasian päälle.

Osittain näistä villityksistä ovat joutuneet nauttimaan myös muut läheisemme. Niistä kun syntyy oivia lahjaideoita.  Huumoriakin ideani ovat tuottaneet "Siirrymmekö seuraavaksi uudelleen pestäviin vessapaperehin?" -minulta on kysytty. No ei sentäs! Ainakaan vielä 😉

Minä tiedän, että meidän perhe ei koskaan saa mitenkään hyvitettyä luonnolle meidän aiheuttamaa kuormitusta. Tuo matkailu kun meille/mulle niin tärkeää. Lentomatkustus saastuttaa paljon.
Ajattelen sen kuitenkin niin, että ilman näitä pieniä tekoja, kuormittaisimme maailmaa enemmän. Ja toisaalta eri kohteissa käymällä, avartuu silmät huomaamaan enemmän asioita mitä voisi toisin tehdä..

Maailma tarvitsee tekoja. Pienetkin teot auttavat ja pienistä teoista kertyy yhteensä suurempi hyöty.

Maailma tarvitsee myös toisenlaisia tekoja. Tekoja jotka parantaisivat paitsi luonnon, myös meidän ihmisten hyvinvointia.

Lopulta on helppo valita viekö muovit muovinkeräykseen ja ollakko rikkomatta pulloa tien varrelle. Mutta onko yhtä helppoa kohdella toisia hyvin ja kunnioittavasti? Muistammeko, että asiat voivat riidellä eivätkä ihmiset? Tuomitsemmeko toisemme? Levitämmekö pelkoa? Osaammeko pyytää anteeksi ja antaa anteeksi? Myrkytämmekö itsemme ja läheisemme katkeruudella vai siirrymmekö eteenpäin ja ajattelemme ympärillä olevista ihmisistä ja asioista hyvää? Osaammeko olla onnellisia? Nautimmeko yhdessäolosta ja pienistäkin asioista? Välitämmekö rakkautta ja hyvää mieltä toisillemme? Autammeko toisiamme?

Kun aina välillä pysähtyisimme, miettisimme että asioilla on niin monta näkemystä kuin on asianomaisiakin. Katsoisimme peliin ja miettisimme mitä minä voin tehdä toisin. Muiden tekoja ei voi lopulta muuttaa, mutta oman ajattelutapansa ja tekonsa voi. Ehkä me ihmiset missä tahansa päin maailmaa voisimme voida paremmin.

Meistä jokainen tekee virheitä. Emme me ihmiset suinkaan ole täydellisiä. Mutta meissä jokaisessa piilee myös jotain hyvää ja väittäisin että paljon hyvää. Jokaista tarvitaan. Tarvitaan ekologisesti ajattelevia, tarvitaan rauhaa rakastavia, tarvitaan ärripurreja. Jokaisessa on jotain hyvää, jotain arvokasta. Jokaisella on myös tunteet jotka pitkälti ohjailevat tekojemme. Toivottavasti lopulta aina yhteisen hyvän suuntaan ❤

Olipa kerran tammikuun 3.päivä 2019

Meille tapahtui tammikuun 3. päivä, tätä kuluvaa uutta vuotta, jotain superihanaa!

En tiedä olenko koskaan kertonut, että perheeseemme (kyllä lasken heidät kuuluvaksi perheeseemme) kuuluu poikakani ja tyttökani? Poikakanimme on jo melko vanha. Kohta seitsemän vuotias. Tyttökanimme taas varsin nuori. Saapui meille alkusyksystä. Tarkoituksemme oli, että jossain vaiheessa heille annetaan ainakin yhdet poikaset tulla. Kuten ihmisten, ei eläintenkään kohdalla kaikki aina mene kuten ajattelee..

Joulun tietämillä havaitsemme, että kovinkin seurallinen sylikani tyttömme oli muuttunut käytökseltään erilaiseksi. Lisäksi vatsa oli kovin paljon pulleampi. Ruoka on aina kanille maistunut, mutta silloin se alkoi maistua vieläkin enemmän. Loppu vuodesta ruokaa alkoi jopa säästymään.

Kun kanin oleskelualue alkoi täyttyä paperisilpusta ja melkein mistä vain mitä se maasta löysi, oli selvää että jotain on tekeillä. Ja viimeistään siinä vaiheessa, kun kani alkoi kantaa heinää suussaan 'kuin koira luuta', omaan pesäkoppiinsa, otin googlen eteeni. Kyllä, kaikki "oireet" täsmäsivät raskauteen tai valeraskauteen.

Mutta eiväthän kanit olleet edes tavanneet toisiaan muuta kuin kerran verkon läpi!?! Eli kyseessä täytyi olla valeraskaus! Mutta hetkonen, muistinpas erään lasten kertoman "läheltä piti" -tilanteen. Oliko se sittenkään ollut läheltä piti?

Tämä arvoitus selvisi meille 3 tammikuuta 2019. Katsoin pikkuleijonien peliä, kun kamarista kuuluu lasteni suusta "Äiti, Nekun pesäkopan edessä on jotain punaista ja siellä kopassa liikkuu jotain!". Kyllä vain. Pesään, joka oli ihanasti vuorattu emon karvoilla, oli syntynyt viisi pientä palleroista.

Voi rakkaus niitä pieniä ja meidän reipasta viiden kanilapsen äitiä. Ja minä tulin mummoksi yhdessä yössä! Olisin tarvinnut lomaa, äitiyslomaa, mummolomaa tai jotain! Yhtäkkiä huomasin viettäväni tunnin tai kaksi tai kuka tietää kauanko maaten lattialla. Tuijotellen heiluvaa pesää ja silitellen kovasti hellyyden kipeää äitiä.

Nyt pienokaiset ovat liki viisi viikkoa. Kolmelle on tiedossa jo uusi koti ja yksi jää meille. Poikueessa on kolme poikaa ja kaksi tyttöä.

Meno on melkoista. Voisin kuvailla sakkia kanalaumaksi. Aina kun oven avaa juoksee jalkoihin viisi pientä ja yksi isompi kani odottaen mitä hyvää tuot. Välillä joku kurkkii kenkäkaapista, välillä rapistaa sängyn alla. Kömpelöiden ensi hyppyjen tekijöistä, on alkanut muodostua taidokkaita volttien tekijöitä ja sivuluisut näyttävät upeilta.

Tämä on elämää, ihanaa sellaista. Aika kuluu kuin siivillä. Silitän, ihailen ja sydän pakahtuu. Mä nautin, lapset nauttivat ja mieskin nauttii. Puputerapiaa, sitä tämä on ollut. Tuli tarpeeseen ja oikeaan hetkeen. Kaikkea ei niin pidä suunnitella. Elämä vie ❤ Perheemme on tällä hetkellä 12 henkinen. Joskin luopuminen siintää edessä ja on varauduttava kyyneliin.

Joulun aika

Joulun aika tarjoaa mahdollisuuden pysähtymiseen, lepoon ja yhdessäoloon. Tänä jouluna se on perheessämme toteutunut paremmin kuin hyvin.
Joulua edeltävä viikonloppu vietettiin maalla. Kaukana pleikasta, kaupoista ja kaupungin hälinästä.
Seurana oli luminen luonto, kiprakka pakkaasää ja sisällä takkatuli ja mulla kutimet. Toki maalais "rauhaa" rikkoi sisarusten keskinäiset välien selvittelyt, mutta elämää, sitähän sekin on.

Joku päivä kävelylle lähtiessäni tajusin, että kun vuosi kohta vaihtuu tarkoittaa se mm. sitä että yhä useammin saan näinkin tehdä. Lähteä lenkille, mennä ystävien kanssa syömään, kutoa tai ommella, viedä lapset vaikka uimaan tai lukea iltasatua lapsille. Niin kuin varmaan kyllästymiseen asti tätä hoen, aikaa ei tällaisiin juttuihin ole juurikaan ollut. Nyt on aika alkaa elää, keskittyä olennaiseen. Lapset ovat kerran pieniä.

Itse joulu vietettiin läheisten kanssa. Hyvää ruokaa, leppoisaa tunnelmaa, pukin odotusta ja lasten riemua. Lahjat muuttuvat lasten kasvaessa. Leluja paketit eivät sisältäneet juuri ollenkaan. Toivelistoissakin vilahtelivat järkiasiat. Nuorin sai mm. talvihanskat, keskimmäinen sateenvarjon ja niskatyynyn tulevaa reissuaan varten (matkustus -kärpänen on purrut häntäkin ja matkageenit tulevat paitsi minulta niin myös hänen kummitädiltään) ja vanhin sulkapallomailan ja varattuja salivuoroja. Lahjoissa näkyi nyt enemmän suunnitelmallisuus. Tätä lisää ja turhat krääsät saavat jäädä kauppoihin.

Kinkkuja on paistettu jo kaksi. Vähän on toista vielä jäljellä, mutta tuskin enää moneksi päiväksi. Vielä ei jouluruoka -ähkyä ole! Kinkun syöntiä on kevennetty mm. lumiukkokeitolla ☺

Tällaisin ajatuksin näin joulun jälkeen.. Juon aamukahvia, tuijotan nuorten leijonien peliä ja mielessä on kiitollisuus sekä kummitytön antamassa lahjassa olevat lauseet:

Meillä menee lujaa, hei hallelujaa!

Kyllä onkin mennyt lujaa, liian lujaa. Vuosien takainen uupumus nostaa päätään. Paljon on tapahtunut. Paljon jäänyt tapahtumatta.  Nyt kun alkaa tahti hiipumaan, alkaa itsekin viimein ymmärtämään, miten väsynyt sitä on tullut oltua. Onhan tätä joku ystävistä jo aiemminkin mulle päähän takonut.. joskus asiat pitää vaan osata nähdä ja päättää että muutosta tapahtuu.

En edes tiedä montako vuotta tätä hullunmyllyä on kestänyt. Töitä, kotitöitä, lasten harrastuksia.. jossain välissä hurjana koitin omiakin harrastuksia. Vuosiin sisältyy paaaljon ajettuja kilometrejä ja autossa vietettyjä tunteja.

Vanhemmuus vaatii nykypäivänä aika paljon. Lasten täytyy harrastaa, siinä pitää tukea ja kannustaa. Vanhempien pitää maksaa ja mahdollistaa. Mitä tavoitteellisempi harrastus, sen enemmän se vaatii aikaa joka on taas pois muualta. Vanhempien pitää huolehtia riittävästä levosta, ehtiä keskustella, kysellä ja pohdiskella. Saada arki rullaamaan. Ystävät, omat ja lasten. Niihinkin pitää olla aikaa. Parisuhteelle pitää olla aikaa. Aivot tarvitsevat aikaa. Töissä pitää olla aikaa. Kaikkialle tarvitaan aikaa ja sitä aikaa kaikille yhdessä ja erikseen.

Paljon on keskusteltu pitäisikö kellojen siirrosta luopua. Minun puolestani oltaisiin voitu puhua siitä, saataisiinko vuorokauteen lisää tunteja..

Nyt alkaa meillä tahti helpottaa. On tehnyt sitä tänä syksynä jo hiljalleen. Osa lasten harrastuksista siirtyi alkusyksystä kotipitäjään, mutta ei kaikki.. Tänään on se virallinen päivä, kun lasten osalta viimeinenkin harrastus naapurikaupungissa on taputeltu. Kyllä sitä ikävä tulee, sen tiedän tai tiedämme, mutta päätös mahdollistaa nyt paljon. Ei tarvitse enää repeytyä illan aikana moneen paikkaan. Tytär jää siis "määrittelemättömälle" tauolle rakkaasta harrastuksestaan. Ei sen vakavempaa 😉

Jospa nyt ehtisi panostaa kaikkien lasten vanhemmuuteen. Olla läsnä. Tehdä kello viiden päivällistä ja kysyä lapsilta mitä kuuluu? Pyykkivuorenkaan ei ehkä tarvitse odottaa niin kauaa.

Ruuhkavuodet verottaa, mutta joskus niitä kuulemma kaiholla muistellaan. Pitäkää huolta toisistanne ja itsestänne ❤

Satasen viikko

Viisihenkinen kolmilapsinen perhe, jossa toinen työssäkäyvä aikuinen tekee melko pieni palkkaista työtä ja sitäkin vain 30 tuntia viikossa, joutuu melko tarkkaan suunnittelemaan kuinka rahaa käytetään. Ja varsinkin tähän aikaan vuodesta, jolloin joulu lähestyy ja olisi aiheellista alkaa suunnittelemaan ja säästämään seuraavan kesän lomareissua. Jos siis sitä aiotaan tehdä!

Päätin jo reilu viikko sitten että nyt alan tosissani tutkailemaan mihin asioihin tili kuluu. Vastaus oli selvä. Polttoaineeseen sekä ruokaan. Polttoainekuluista on melko mahdotonta tinkiä, joka päivä kun on molempien töihin päästävä ja melko kauaskin. Julkisilla on turha näillä leveyksillä haaveilla kulkevansa järkevästi juuri mihinkään. Toki turhia ajoja täytyisi todenteolla alkaa välttää. Lähelle pääsee kävellenkin. Ruokaostosten tekoa voisimme hyvin järkevöittää.

Siispä sunnuntaina eli viikko sitten, riensin järjevästi tyttären harjoitusten aikana kauppaan. Tavoitteeni oli ostaa viikon ruuat kaikki kerralla ja käyttää siihen max. 100€. Mitä harvemmin kauppaan tarvitsee mennä sen vähemmän tulee ostettua mieliteko-ostoksia.

Ostokset onnistuivat hyvin. Yhteissumma jäi juuri ja juuri alle satasen. Toki mieltä jäi kaivertamaan että mitä tärkeää unohtui. Ostokset sujuivat liiankin helposti.

Viikon puolessa välissä tein havainnon, että kunnon ruuanteko värkkejä oli yllin kyllin. Niillä selvittäisiin vaikka seuraavallekin viikolle. Hedelmien, leivän ja juuston riittäminen laittoi kyllä huolettamaan.

Nyt on kulunut viikko kaupassa käynnistä. Leipä jo loppui, hedelmiä on jäljellä vielä vähän ja juuston viime rippeet syötiin äsken avokaadopastassa. Meidän perheen yllätys aine eli maito on loppu. Sitä en montaa purkkia kaupasta kyllä ostanutkaan, koska sitä kuluu normaalisti niin vähän.. ja vastaavasti kaakaokin on loppu. Selittänee maidon kulutusta. Lisäksi tällä viikolla meillä on ollut päivällisvieraita sekä yksi yökyläilijä että osin ruokailijamäärät ovat olleet isompia.

Vaikka osa tuotteista on jo loppu, on monia muita vielä jäljellä. Siksi lykkään kaupaan menoa vielä muutaman päivän. Puuttuvat tuotteet korvaan muilla.

Tänään onkin hihat heiluneet suunnitellessa ja tehdessä. Leivoin sämpylöitä ja teeleipää. Juustoa ei joka leivän haukkaisu kaipaa. Vaikka maito on loppu löytyy kaapista rahkaa, maustamatonta jugurttia sekä ruokakermaa, joilla alkuviikon maitotuotteet saadaan korvattua.
Jos siis selviämme keskiviikkoon tulee viisihenkinen perhe toimeen satasella puolitoista viikkoa. Täytyy laskea jääkö tällälailla yhtään enempää säästöön. Palaan asiaan!

Viisas mies!

Tämän viikon tiivistykseen sopii eräs viisaan miehen ajatus "Raha riittää kaikkeen mitä haluaa, mutta ei kaikkeen yhtä aikaa". Mä niin komppaan tätä. Elämässä riittää unelmia, joita pitää tavoitella. Ja unelmien takia pitää valintojakin tehdä. "Sitkun" ajattelu ei sovi enää meille. On tullut nähtyä liikaa sitä miten elämän viedessä unelmatkin voivat jäädä toteuttamatta. Elämä on tässä ja nyt. Tälläkin viikolla olen saanut huomata, että kaikki on mahdollista.

Haaveet tuppaavat viemään rahaa. Oli sitten kyse melkein mistä tahansa. Säästäminen ja valintojen teko on ollut meidän perheen pelastus siihen, että rahaa vieviä haaveita voi toteuttaa. Eikä tietenkään töiden paiskimista voi joukosta unohtaa. Jos ei ole tuloja, on hirmu vaikea säästääkään.

Säästämiseen liittyy seuraavakin huomio. Johtuuko sitten vanhenemisesta vai mistä, koen nykyisin suunnatonta tarvetta olla tuhlailematta. Mietin todella tarvitaanko jotain. Olisihan uudet vaatteet, uusi sisustus tai uusi kampaus aina hienoa, mutta samalla mietin ovatko ne oikeasti tarpeellisia. Hankkimatta jätetyistä asioista säästyvillä rahoilla voi saada jotain mitä haluaa vielä kovemmin. Ja taitaa luontokin kiittää. Asiaan liittyy kyllä myös ajankäyttö. Nimittäin joskus tässä arjen juoksemisessa uupuu niin kovasti että valitsen mielummin levon kuin esim. shoppailun.

No mutta siis asiaan. Yksi haave toteutettu. Tähän tarvittiin kyllä kovan säästämisen lisäksi myös pankin apua. Ilman sitä unelma olisi vielä kovan kaukana. Löysimme sopivan kokoisen ja meidän toiveet täyttävän mökkitontin! Nyt hitaalla aikataululla, töitä tekemällä ja kovalla säästämisellä, alkaa unelman seuraavan vaiheen toteutus. Love it ❤

Tähän postaukseen on pakko liittää taas lisää näitä arjen sankari -juttuja. Maanantaina nimittäin nuorimmaisemme loukkasi jalkansa. Teekoossa asti käytiin polvi paikkaamassa ja sankari mummo on huolehtinut pikkukoululaisen koulumatkoista tämän viikon. Kiitos mummolle! Tukiverkot ovat arvokkaita.

Ihanaa on ollut myös huomata kuinka tänäkin syksynä lasten koulumatkan varrelta, erään omakotitalon aidan viereltä, löytyy ämpäri omenoita täynnä ja vieressä lappu ohikulkijoille tyylillä "ottakaa tästä" . Kuinkahan monen koululaisen kotimatka ja kurniva vatsa, on saanut omenalla tai parilla mukavan käänteen. Tästäkin saa kiittää! Samaisesta talosta löytyi jo joku vuosi sitten sankari keskimmäiselle lapselle, joka kaatui pyörällä ja ketjut lähtivät. Pientä koululaista autettiin silloinkin ❤

Tänään nuorin lapsista kertoi toisestakin koulumatkan ilosta. Häntä tulee joka aamu vastaan iäkkäämpi nainen, joka aina tuumaa "Hyvää ja siunattua koulupäivää.". Sellaiseksi haluaa lapsemmekin vanhana tulla. Niin hän minulle tuumasi 😍

Ja lisää. Sankari tai muuten vain ilahduttaja! Samaisen lapsen kohdalle sattui tänään mies, joka oli ilmeisesti arvonnasta voittanut itselleen Olaf-avaimenperän. Mies antoi tämän avaimenperän tyttärellemme, joka sattui sopivasti vastaan kävelemään. Pienillä teoilla voi olla valtavan iso merkitys.

Paukanevalla

Kyllä joskus täytyy miettiä, että onko ihan pakko keksiä perheen yhteistä puuhaa. Niin kivaa kun yhdessä onkin touhuta ja tehdä niin rankkoja ovat nämä lähdöt. Meidän perheen vahvuuksia ne eivät ole koskaan olleet. Aina joku saa kriisikohtauksen, jotain unohtuu tai jotain odotellaan.. Tänään lähtötohinoissa eli pakkailussa ja odottelussa, yksi päättikin lopulta jäädä kotiin. Ilman sen suurempaa kriisiä tosin, mutta heti retken luonne muuttui. Ei tullut koko perheen retkeä tänään.

Auringon paistaessa automme suunnisti kohti Seinäjoen Paukanevaa. Reitti oli pikkuista vajaa 7km, että ihan sopiva sunnuntai reippailu.

Jonkun kilometrin jälkeen aamuinen lähtöharmitus ja yhden jäsenen matkasta puuttuminen alkoivat haihtua pois. Luonto tekee aina tehtävänsä. Maailmasta tulee luonnossa ollessa parempi paikka. Siellä vastaantulijatkin tervehtivät, vaikka eivät toisiaan tuntisikaan.

Paukanevan reitti koostui alun esteettömän leveän laudoitetun osuuden (jonka lopussa oli lintulava) jälkeen pääasiassa kapeista pitkospuista. Väkeä oli paljon liikkeellä ja vastaantulijoiden väistelemisessä olikin oma hommansa.

Maasto oli alussa pientä metsikköä, joiden puissa oli paljon käpyjä sekä naavaa. Aika pian maasto muuttui kuitenkin aukeammaksi suoalueeksi.

Reitin loppupuolella oli lintutorni. Aikamme siellä lintuja kiikaroimme, mutta eipä niitä lintuja näkynyt. Niiden ääniä toki hiljaisuudessa kuului. Minun lintutuntemuksellani en osaa sanoa mitä lintuja.

Hiljaisuudessa kuului myös heinäsirkkojen siritystä. Sen äänen minäkin tunnistan. Ja näimmekin yhden. Viimeksi olimmekin kuulleet kaskaiden siritystä Kreikassa.

Paluumatkalla pysähdymme reitinvarrella olevalle laavulle, joka oli kivasti suoalueelta sivussa, metsän puolella. Maastokin siis muuttui juurakkoiseksi poluksi, jonka varrelta bongasin valevahveroita. Harmi etteivät olleet oikeita kanttarelleja.

Laavulla oli melkeinpä ruuhkaa. Omaa nuotiovuoroa sai odotella. Hiukan tämä sokerittomuus tänään minua harmitti. Muu väki otti jälkkäriksi suklaata, Fazerin vaaleaa maitosuklaata. Nyt olisi tehnyt sitä kovasti mieli!

Kotona täytyikin tehdä lättytaikina, jotta minäkin jotain herkkua sain! Päälle mansikkasurvosta ja banaania. Nam.