Suomen Eiffel!

Homman nimi oli NYT PITÄÄ TEHDÄ JOTAIN mikä ei liity kotiin, töihin tai koronaan.

Satuin lukemaan jostain, että Alajärviset ovat keksineet oman Eiffel -tornin. Sinne siis minun oli päästävä, kerran en vieläkään oikeaa Eiffeliä näe!

Ehdotin aamulla perheelleni, että lähdettäisiin jonnekin. Vaikka patikoimaan! 

Osa innostui heti, osaa piti vähän lämmittää ajatukseen ja yksi ei innostunut nyt ollenkaan. 

Alkoi matka kohti tuota luvattua nähtävyyttä. Vähän vajavaisena, mutta alkoi kuitenkin.

Patikka reitti Alajärven Paalijärvelle, oli homman nimi. Aurinko paistoi, eväät oli repussa ja kaikin puolin hyvä fiilis.

Selvitin sen verran, että koko reitti olisi pituudeltaan 23km. Nuorimmaisen kanssa on taplattu reilu 20km jo muutama vuosi sitten pienellä Karhunkierroksella. Siihen siis varmasti pystytään, jos olosuhteet ovat kondiksessa ja planeetat oikeassa kulmassa. Nämä etäolosuhteet ovat näet kiristäneet psyykettä kaikilla. Vaadittiin täydellistä onnistumista!

Matka alkoi Paalijärven tanssilavalta, josta ensimmäiset vajaat 2km talsittiin nousten ylemmäs kohti ensimmäistä laavua. Matka oli melko kaunista ja hyvät oli tunnelmat.

Tältä ensimmäiseltä laavulta lähti reitti molempiin suuntiin, kiertäen järven (reilusti). Reitin pystyi kiertää kumpaan suuntaan vain. Me noudatimme reittineuvoja ja lähdimme reitin määräämän suuntaan kohti näkötornia, joka oli jo se, The Eiffel torni! 

Maasto muuttui monellakin tapaa, ei niin mukavaksi. Vetisiä polkuja, kaadettuja metsiä, tien laitaa kävelyä.. nuorimmainen kasteli jalkansa jo tässä vaiheessa.

Saavuimme ensimmäiselle etapillemme noin 5km päähän varmoina siitä, että takaisin käännytään. Täytyy sanoa, että Alajärvisillä on hauska huumori jos tätä näkötornia Eiffeliksi kutsuu. Kerroksia oli kyllä useita ja maisemat kuulemma hyvät, mutta loistetta en huomannut. En maineen enkä sähkön tai historiankaan tuomaa. Minä en uskaltanut ylös asti kivuta. Pelotti korkeus, mutta myös tuuli, joka tuntui vain pahentuvan. Isäntä sanoi, että hyvä ettet tullut, häntäkin oli hirvittänyt. 

Kuva ylhäältä tornista, minne minä en uskaltanut!

The Eiffel

Maisemaa laavun tasalta

Söimme laavulla eväät ja teimme nuorimmaisen kenkiin sanomalehdestä kuivikkeet. Lapset halusivat jatkaa. Sitten ei olisi takaisin päin järkevää enää kääntyä. 

Jatkoimme matkaa ja onneksi niin. Maisemat muutuivat kauniiksi. Toki reitti puikkelehti välillä peltojen tai maatilojen varastojen ja rakennusten lomitse, oli talojakin jossain, mutta pääsääntöisesti reitti oli miellyttävää aivoja nollaavaa luontoa. Olisi harmittanut, jos kokemus olisi päättynyt ensimmäiseen osaan.

Yhtään valitusta tai huonoa sanaa emme kuulleet. Kaikki nauttivat. Toki pari työpuhelua isännän tunnelmaa katkaisivat, mutta niin se homma vain menee. Yrittäjällä ei ole lepohetkeä.

Pysähdyimme Myllypurolle. Kauniille nuotiopaikalle pienen puron varteen. Söimme viimeiset eväät. Tämä oli kyllä kaunis paikka. Olisi pidempäänkin viihtynyt. Pimeää ennen olisi matka kuitenkin taitettava, joten nuorimmaiselle pikainen jalkojen kuivaus ja menoksi. Matkaa oli takana ehkä noin 15km. Edessä vielä siis useampi tovi. 

Reitin varrelle sattui eläinten ruokinta paikkaa, synkkää "noita metsää" kuten tuumasimme ja karsittua aukeaa. Vieläkään kukaan ei valittanut, vaikka väsymyksen pystyi jo aistia. Viestit kotoa olivat onneksi myös ihanat. Sielläkin kaikki hyvin.

Näimme merkkejä eläimistä. Jälkiä puissa ja maassa. Jätöksiäkin. Sulkia ja linnunpesiä. Ihmettelimme ja juttelimme. Perhe on paras ja tämä juuri sitä laatuaikaa mitä tarvitsimme.

Viimein (ainut meitä hoputtava seikka oli päivän valo) näimme edessämme tutun laavun, jolta aiemmin päivällä reittimme toiseen suuntaan erkaantui. Alkoi jo hämärtää.

Lopulta oli jo niin pimeää, että oli turvauduttava taskulamppuun. Onneksi reitti oli merkitty heijastimilla, se auttoi löytämään oikean reitin, kun punaisia puihin ja tolppiin merkittyjä reittejä ei nähnyt. Tätä pitää muistaa käydä antamassa positiivinen palaute.

Auto löytyi, oli siellä mihin jätimmekin. Neljä väsynyttä matkustajaa nousi kyytiin matka kotiin alkoi.

Hyvä päivä. Päivä ilman riitelyitä ja tappeluita. Päivä raittiissa ilmassa. Tykkäsin, rentouduin ja nautin. Näitä lisää. Kotimaan matkailua parhaimmillaan ♥️

Elämää etänä

Viime päivinä olemme saaneet todistaa jotain harvinaista. Harrastukset, koulut ja melkein mikä taho tahansa, ovat sulkeneet ovensa. Pelkäämme ja varaudumme viruksen nimeltä korona.

Matkustus kielletään. Ainakin ulkomaille, vaikkakin jo Suomessakin virusta on ja joillekin alueille matkustaminen kotimaassakin on ehkä jo kyseenalaista.

Opetus siirtyy sähköiseksi ja tapaamiset siirtyvät someen. Monella alalla etsitään uusia tapoja toimia.

Aika on haastavaa, ehkä pelottavaakin, mutta sillä on hurjasti mahdollisuuksia. Itse huomaan toimivani ehkä näin jonkin asteisen kriisin kynnyksellä, aivan uudella energialla ja innolla. Näen toiminnan uudet mahdollisuudet. Ideoita kumpuilee lupaavalla tahdilla. Tällaiseen uuden ideointiin, ei muulloin ole mahdollisuutta.

Ajan haasteet kohtaan kotona. Lasten etäopiskelun "valvominen" tuo vaatimuksia meille vanhemmille. Lisäksi monen harrastuksen siirtyessä etäopetukseen täytyy meidän muuntaa kotimme esimerkiksi tanssi- tai konserttisaliksi ja itsemme monen lajin apuopettajaksi.

Riittääkö aika kaikkeen ja onko tämä velvollisuutemme? Onko lajien/harrastusten etäopetuksen takana isoinpana se, ettei harrastemaksuja haluta palauttaa? Nyt voi rahatilanne olla monellekin haastava, ei pelkästään yrityksille. Tavoitteelliseen harrastukseen tähtäävissä lajeissa etäopetus voi olla niin ikään kysymysmerkki. Voidaanko taata jokaisen oma kehitys yksilönä, jos opetus tapahtuu yleisenä videona? Monta kysymystä vaille vastausta. Ehkä Suomi olisi voinut tältäkin saraa pysähtyä. Onneksi palloa ei tarvitse etänä potkia tai voimistelu tilaa järjestää. Niitä voi puuhata oman mielen mukaan, ilman stressiä mitä piti tehdä, milloin ja kuinka.

Itse tauti minua tai perhettäni, ei pelota. Elämme elämäämme livenä. Ulkoilemme ja kuljemme jos kulkea saa. Ystävät ovat tervetulleita käymään. Toki yleisiä ohjeita noudatamme ja hygieniasta huolehdimme kuten aina. Vanhusten tai riskiryhmien luo emme mene.

Onkohan eristäytyminen ylipäätään suomalaisille helppoa. Emmehän me juttele muutenkaan tuntemattomille tai ainakaan hymyile vastaantuleville. Sehän olisi varsin outoa. Heti leima otsaan, jos niin erehdyt tekemään.

Täältä ilmoittautuu heti yksi poikkeus. Kyllä jutellen tuntemattomille. Kyllä hymyilenkin. Saatan jopa tervehtiäkin vastaantulevaa. Tunnen erään toisenkin samanlaisen. Kummityttöni tuumasi minulle joskus "Sä oot samanlainen kuin äiti, höpötät kelle vain". Niin teen ja niin siis kummityttöni äitikin, rakas ystäväni. Yhtä hiljainenkin ♥️. No onhan meitä muitakin ja onneksi tapoja on monenlaisia.

Oma tyttäreni tuumasi taannoin minulle että "Äiti, sä oot aina huolehtimassa muista". Niin olen. Silloin näin juuri lapsen kaatuvan laskettelemassa. Tai kun viime syksynä tuumasimme mieheni kanssa joutuvamme jättämään tanssiharrastuksemme kesken. Koin koko tanssitunnin isoa tarvetta auttaa vetäjiä (ja lohduttaa lasta), kun pieni lapsi jännitti uudessa ryhmässä. En osannut riisua ammattiminääni ja luonnettani pois.

Nyt lähdin jo sivuraiteille, joten palataanpa takaisin.

Älkäämme eläkö elämäämme etänä, vaikka nykytilanne meitä siihen monella tavalla ajaakin.

Aurinko nousee joka aamu. Meillä on toivoa, uskoa ja rakkautta. Liika murehtiminen kuormittaa ja vie voimavaroja. Etsikäämme tästäkin uutta ja positiivista!

Unelmoikaamme, se on mahdollista ja kun aika on taas toinen ei mikään ole esteenä.

Kaatuuko haaveet?

No niin. Se olisi sitten lapsilla melkein kaikki harrastukset tauolla, omat työkuviot muuttuu ja tulevaisuudesta ei varmuudella tiedä. 

Ristiriitaiset ovat tunteet. Itse kävin ihan normi viikko-ostoksilla. Hamstraamaan en ala, mutta vessapaperia ostin ja koko matkan kassoille asti mua nauratti, kun kuvittelin kaikkien ajattelevan miksi minäkin panikoin ja sitä ostan.. no ostin sitä siksi kun paperi oli kotona vähissä ja isäntä on jo kauan hokenut, että sitten mun maailman pelastus on liian pitkällä, kun meillä ei olekaan enää paperia vaan rätit vessassa 🤣 No nyt on paperia! 

Näytämme nyt pelastavan maailmaa samalla parin ihmisen, parin lennon verran. Vaikka varovainen toivo (tosin enää vain hento sellainen) vielä rinnassa elää..

Älköön kukaan pliis mulle enää sanoko, että voihan sen reissun tehdä myöhemmin ja että terveys ensin. Kyllä mä järjelliset selitykset tiedän. Silti sattuu. Noin parin kymmenen vuoden haave, joka toteutumiseen olen laskenut päiviä, on tuhoutumassa. 

Samalla se on isännän valmistumislahjan romukoppaan heittämistä sekä siitä kaivatusta lomasta luopumista näin yrittäjänä- tai oikeastaan sen puolisona kun asioita tarkastelee.

Uusi reissu toki mielessä kuplii, mutta se tarkoittaa uutta säästämistä. Rahat kun tässä todennäköisesti menettää. Ja ne lomat.. niitä kun ei niin vaan voi pitää eikä lastenhoitajia niin vain saa. Mutta unelmat on tarkoitettu toteutettaviksi.

Sydän itkee, samalla silmätkin. Ne ketkä mut tuntee, tietävät miten kovasti tämä koskettaa. Onneksi mukavia lohdutuksen sanojakin olen saanut ♥️ 

Jospa aamulla herään ja tämä onkin vain unta..

Elämä jatkuu kuitenkin.

Naistenpäivä

Eilinen oli upea päivä. Ainakin sään puolesta. Aurinko paistoi ja oli kovin keväistä. Mutta mä en saanut itsestäni muuta irti, kuin pikaisesti kaupassa käynnin. Ostin äidille kukkia, tätä päivää ajatellen. Niiden värivalintaan ehkä tuo sää vaikutti. Niin ja jos muistan oikein on tuo väri ainakin joskus ollut äidin lempiväri. Äiti ei juurikaan kukkia tai lahjoja saa (meidän lapsuuden perheen miehet eivät huomioimista sillä tavalla tee), niin häntä on kiva muistaa juhlapäivinä jotenkin.

Eilisen laiskoteltuani, oli tänään aika ryhdistäytyä. Olo olikin yllättävän energinen. Kaipa sitä ihminen vain tarvitsee joskus lepopäiviä, vaikka eilen olin jo kyllä aika huolissani vetämättömyydestäni.

Heti aamulla salille, jossa yritän nykyään käydä kahdesti viikkoon, jotta vaivani alkaisivat helpottaa. Uhmasin kroppaani ja testasin pitkästä aikaa voimapyörää. Työfyssari epäili, että se saisi ehkä niska-hartia seutuani entistä enemmän jumiin, mutta eipä paikat ole paremmaksi muuttuneet laitetta välttelemälläkään. Rohkeasti siis sitä kokeilin. Seuraamukset huomaa lähipäivinä.. tuli aika hyvä fiilis!

Salin jälkeen kotiin ruuan tekoon.
Vähän lasten kuskausta ja vielä pitkä kävelylenkki. Sainpas jotain järkevää tehtyä!

Oma hommaamani naistenpäivän lahjani odottaa vuoroaan nyt. Kyllä mä tiedän mistä mä tykkään!

Hyvää naistenpäivää meille kaikille! 

P.s. Tyttäret saivat lahjaksi ruusut sekä jäätelöä ja minä croissantin ja sokeritonta suklaata. Isäntä tietää myös mistä hänen perheen naiset tykkäävät. 

Talviloma

Joskus täytyy pysyä lähellä, nähdäkseen kauas. Eikös se niinkin voi mennä?

Tämä talviloma on tullut vietettyä kotona, hyvin pitkälti kotona. Vähän puuduttavan paljonkin kotona..

On leivottu, siivottu, nähty leffoja, käyty uimassa.. mitään näistä asioista ei ole tehty yhdessä koko perheellä vaan yksi on tehnyt toista toinen kolmatta ja kolmas (vaiko viides?) töitä. Kaipa se loma muodostuu siitä, että kukin saa levätä omalla tavallaan.

Tälle talvelle lapset hiihtivät kerran ja senkin koulussa. Luistelu on jäänyt myös koulun varaan. Onneksi on koulu!

Laskettelemaan ei ole koko talvena kukaan halunnut lähteä. Säätkään eivät ole olleet siihen oikein suosiolliset, mutta lähirinteet ovat ihme kyllä olleet kunnossa. Kiitos yöpakkasten ja ahkeran lumetuksen. Pulkkamäessä sentäs ehdittiin kerran käydä. Vaikka se oli kyllä jo jouluna.

Välillä sitä miettii mitä kaikkea esimerkiksi juuri talvilomalla kuuluisi tehdä. Tai jos ei juuri mitään tee niin olla edes perheellä yhdessä. Sitä miettii jääkö lapset jostain paitsi. Tai kun lapset olivat pienenpiä muistan miettineeni, että nyt on opeteltava vaikka juuri sitä hiihtoa tai luistelua tai edes luistinten sitomista, kun kerran on aikaa. Äkkiä tästäkin saisi huonon omantunnon. Nyt en aio sitä tehdä.

Aion vain olla ja matkustaa sohvaperunana. Olen ollut jo Sloveniassa, Kanarialla, Thaimaassa, Saksassa, Rukalla, Levillä.. missä ystäviä ja tuttavia nyt onkaan ollut lomaansa viettämässä. Tämä on matkustustapani nro 2 ja ehdottomasti toiseksi paras tapa matkustaa ylipäätään. Eli nauttia kuvista ja videoista. Haaveilla, googlata ja suunnitella myös.

Nyt olen siis pysynyt lähellä ja näen jo aika kauas. Kalenteri näyttää, että enää 40 päivää (mitä, onko kohta karkauspäivä?) ja sitten ollaan menossa. Jos ei nyt joku korona ehdi suunnitelmia pilata. Kohteena unelmani eli Pariisi.

Mutta vielä siis oma koti, oma sänky ja olla vaikka tekemättä mitään.

Tulevaisuus on käsillä

Parempaa kuvaa en keksinyt. Kuva Lahdesta, Mannerheimin patsas.

Ysi. Ikää 15 tai 16. Aika jolloin on päätettävä mitä isona haluat tehdä. Muistan, että itselle päätös tuli äkkiä. Jotenkin liian äkkiä, mutta nyt oman lapsen kohdalla se tuntuu vieläkin liian nopealta. Ja taas omalta osaltani, opinnot tuskin jäävät tähän, mutta olkoot perheessämme yksi opintien valitsija kerrallaan..

Kun ei ole selkeitä visioita mitä haluta, mitä olla niin miten tehdä päätös? Lähteäkö opon suosittelemaan suuntaan eli lukioon, tietämättä että haluaako mitään sen tuomia mahdollisuuksia oikeasti. Ja mitä uusia mahdollisuuksia se oikeastaan toisikaan?

Jos ihminen haluaa lääkäriksi, on lukio varmasti viisain tie. Vakavammin otan selkaisen lääkärin tulkitsemaan diagnoosini, jolla pohja rakentuu lukiolle. Jos miettii vaikka lastentarhanopettajan tutkintoa, niin ottaisin kyllä vakavammin ihmisen, jolla tämä tutkinto pohjautuisi jo samaa alaa koskettavaan tutkintoon. Tupla oppia ja ehkä jopa työtäkin kyseiseltä alalta. Jokainen kuitenkin näihinkin tutkintoihin/ammatteihin pohjan itse määrää, eikä mikään ole väärää.

Mutta kuka sitä tietää millä opin pohjalla kenenkään lopullinen tutkinto on. Sillä vain on väliä mitä lopulta haluat ja mitä olet. Eikä väli, ole se mitä muut ajattelevat, vaan mitä itse haluat. Maailmassa tarvitaan lukion, amk:n ja yliopiston käyneitä, mutta yksikään pyörä ei pyöri ilman alempia tutkintoja ja niiden ammatteja. Arvosanojen merkitys puhututtaa myös. Aina lopullisia arvosanoilla ei ole merkitystä. Toki tämä riippuu alasta ja tutkinnosta.

Itse kovasti toivoisin että lapseni päättäisivät oman tulevaisuutensa siltä pohjalta mikä oma mielenkiinto on. Ei kavereiden, eikä opon tai tutustumista edeltävien oppilaitosten mukaan, vaan puhtaasti oman mielen mukaan. Tämä on aika jolloin opintiet voivat ystävien kesken erota. On määrättävä suunta itse.

Hurjaa on ollut kuunnella kuinka joka tuutista oppilaitokset ovat sitä mieltä että tämä heidän laitoksensa on ainut oikea. Ei ajatella yksilön, vielä tällä hetken lapsen, parasta. Mielestäni pitäisi korostaa omaa halua, eikä nähdä mielessä hakijoiden määrää tai niitä seuranneiden tukien määrää. On kyse lasten, tulevien aikuisten tulevaisuudesta.

Vanhemmat eivät myöskään tulevaa määrää. On aika alkaa tehdä päätökset itse ja meidän vanhempien siirtyä vaan tukijoukkoihin. Aikaa on. Ei kaikki tarvitse olla vielä selvää. Suunnitelmia voi muuttaa.

Harmittaa että kaksoistutkinnon tekemiseen on opintie lisääntynyt. Eikä siihenkään tunnu tukea lukion puolelta löytyvän. Ammattioppilaitokset toki tukevat, mutta perustuuko tuki saatuun tukeen: oppilas olisi kuitenkin kirjoilla ammattia suoritettavassa koulussa.

Ei ole helppoa olla vanhempi, äiti saatikka sitten lapsi, jolla jonkin asteiset tulevaisuuden päätökset ovat nyt käsillä.

Peukkuja, tällä hetkellä opin tien valitsijoille, sekä heille ketkä päätöstä ovat takana tukemassa. Kaikki on mahdollista jos niin päättää ja sitä oikeasti haluaa. Nuori,  sinä pystyt ja riität!

Ystävät ♥️

Herätys kello 6:45, töihin, salille tai lenkille, välissä ruoan laittoa, kuskausta ja kaupassa käyntiä. Vähän (mistä tuo vähän tuli?) pyykin pesua, lumitöiden tekoa, siivousta, viestittelyä, puheluita, eväiden valmistelua, kokeisiin tsemppailua ja yöunia. Kaikkea tätä ja paljon muutakin, oli tämäkin arkiviikko täynnä.

Perjantai oli odotusta täynnä. Ja pakkailua, vaikkei se isoa ollutkaan. Luvassa oli reilun vuorokauden reissu, joka piti selvittää jopa tavallistakin minimmällä varusteilla. Tavarat oli nimittäin kuljetettava mukana koko päivän.

Koitti lauantai. Juna lähti kuljettamaan meitä kohti Helsinkiä. Ohjelmassa oli ystävämme 40 -vuotisjuhlat. Puhun monikossa, koska mukaan lähti toinenkin rakas ystävä (kolmas ei valitettavasti tälle reissulle voinut mukaan lähteä, mutta seuraava yhteinen reissu on jo suunnitteilla), jonka kanssa otimme reissun myös tarpeellisena irtiottona arjesta.

Keskimmäinen lapsemme lähti samalla junalla kummitätinsä luokse. Harmi etten häntä ehtinyt tavata, kuin vähän junan ovenraosta.

Saan olla kiitollinen, että elämässäni on edelleen ystäviä, joiden kanssa yhteinen historia on aloitettu jo hiekkalaatikolla. Yhdessä on eletty ilot ja surut. "Kärsitty" kasvun kankeudet ja välimatkat. Vaikka aikaa tapaamisista välillä vierähtääkin, tuntuu näiden rakkaiden kanssa aina helpolta jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin. Ystävyys on kantanut meitä. Siksi lasten kummeiksikin on ollut luontevaa heitä pyytää.

Meillä oli päivä aikaa nauttia turistina Helsingistä. Sää ei ollut puolellamme. Satoi vettä ja tuuli kurjasti, mutta mehän emme sen antaneet haitata. Nähtyä tuli mm. Oodi, Hiljentymiskappeli, Tuomiokirkko sekä monipuolinen Eteläsatama, jossa nauru lihaksilla oli töitä, kun kamppailimme tuulessa nurin päin kääntyvien sateenvarjojemme kanssa. Mihinkään ei ollut kiire. Puhuttiin ja välillä oltiin hiljaa. Syötiin hyvin, kierrettiin kauppoja, otettiin kuvia, levättiin kahvikupposten äärellä.

Kertaakaan emme eksyneet, vaikka ainekset tähänkin olivat olemassa..

Itse juhlat sujuivat mahtavasti. Sankari oli viimeisen päälle kaunis ja tunnelma oli katossa. Syötiin erittäin hyvin ja saatiinpas kuunnella yksi runokin, sankarille varta vasten kirjoitettu.

Iltaa jatkettiin tämän ikäisille sopivaan aikaan asti. Kun kello löi 12, oli hyvä suunnistaa majapaikkaan, jotkut hurjat (maagisen iän ylittäneet) kyllä jatkoivat aamuyön tunneille asti! Ehkä mekin sitten muutaman vuoden päästä jo jaksamme valvoa..

Pakko lisätä tähän vielä sanat, jotka synttärisankarille lukaisin:
"The older you get, the better you get, unless you're a banana." -Betty White

Kiitos ystävät kun olette olemassa ♥️ ootte voimaannuttavia!

Nyt virkistyneenä uuteen viikkoon.

P.s. Koti oli siivottu mun poissaollessa!

Hetki kerrallaan

Vuosi vaihtui yhdessä hujauksessa. Vähän rauhallisemmin alku olisi voinut mennä. Se on nimittäin tuonut tullessaan jo yhtä ja toista. Kaikki eivät ole olleet niin mukavia tai millään lailla toivottujakaan asioita. Mutta eipä elämällä ole tapana kysellä. Se on otettava vastaan mitä tulee.

Välillä olen kamppailut riittämättömyyden tunteen kanssa. Haluaisin niin kovasti auttaa ja ratkaista kaikki pulmat. Omat ja toistenkin. Mietin usein miksemme me ihmiset vaikuta niihin asioihin joihin voisimme vaikuttaa. Päinvastoin usein kyselemme juuri niiden epäkohtien perään, mille emme itse mitään voi. Tämän vuoden puolella olen todella kaivannut sitä että joku kuuntelee mua. Kysyy multa, miten menee. Omat rahkeet eivät ole kaikkialle riittäneet. Joillekin olen jopa joutunut sanomaan, että nyt musta ei ole auttajaksi. Oma raja on vedettävä johonkin, että itse jaksaa.

Silti auttaminen on juuri sitä mitä haluan tehdä niin työssäni kuin muuallakin. Sen koen olevan vahvuuteni. Tasapainoilua siis kaikki. Ja hyvää itsetutkiskelua. Joskus on hyväksyttävä sekin, että kaikkea ei saa korjattua.

Hektinen, hiukan stressaavakin alkuvuosi tarvitsi vastapainokseen jotain aivan erilaista.

Toissa syksynä saimme unelmamme siihen pisteeseen, että ostimme mökkitontin. Tontilla ei ole vielä puiden kaatamisen lisäksi muuta tehty, eikä meillä olekaan kiirettä. Niin mutta hei, onhan meillä huussi! Muut tulevat pikku hiljaa, stressittömästi.

Perheemme nuorin on samoin kuin me vanhemmatkin, erittäin kovasti ulkoihminen. Niinpä päätimme säätiedotuksen tsekattuamme pakata auto ja suunnata mökkitontillemme rentoutumaan. Isot lapset eivät tällä kertaa mukaan lähteneet.

Mukanamme oli paljon evästä, laavu sekä kunnon varusteet ulkona nukkumiseen. Illalla kyllä houkutti kovasti pelkän tähtitaivaan alla nukkuminen, mutta päätimme kuitenkin pystyttää laavun. Metsää valaisivat kynttilät ja nuotio.

Hiljaisuudessa vallitessa, pikku pakkasessa, nukuimme kuin tukit lämpimien vällyjen välissä. Kaukana stressistä, kiireestä ja kotivelvoitteista. Eipä haitannut laavun alta kuulunut rapinakaan. Joku metsähiiri siellä varmasti nautti, kun meidän välittämä lämpö levisi senkin pesään. Niihin ajatuksiin nukahdin.

Aamukahvi valmistui trangialla. Auringon noustessa oli ihana mutustaa croissantia ja sytytellä nuotiota. "Kuin lomalla" -ajattelin. Tuskin muistinkaan kaikkia mielessäni velloneita murheita. Parasta virkistystä ja samalla lepoa aivoille. Onhan sitä oikein tutkittukin. Luonto vaikuttaa positiivisesti.

Tehtiin me hommiakin. Suunniteltiin mökin paikkaa ja purettiin saunamökin lattialauta -kuorma. Noin 40 lattialankkua. Huomenna varmasti tuntuu tämä 'salilla käynti' käsissä.

Myös myrsky oli tehnyt töitä tontilla. Kaatanut yhden ehkä 10 metrisen kuusen. "Olisipa tuokin puu pitänyt jossain vaiheessa kaataa pois.", Isäntä mua lohdutti. Luonnon omat voimat ovat kunnioitusta herättäviä. No eipä jäänyt kanto turhaan pystyyn metsään.

Nuorimaisemme otti myös rennosti. Luki laavussa kirjaansa ja luisteli jäällä. Toki vain kengillä, kun emme luistimia hoksanneet mukaan ottaa. Ehkä vielä näille jäille ehtisi!

Mökkitonttimme sijaitsee kivasti talven keskellä. Isäntä sanoikin, että jos kotona alkaa olla lumettomat talvet, aina tiedetään mistä se talvi löytyy. Tuo onkin meidän unelmien satumetsä ♥️

Kun seinät kaatuu päälle

Tiedättekö sen tunteen, kun hoitaa flunssaista lasta, joka ei millään haluaisi olla kipeä eikä ainakaan sisällä?

Minä tiedän.. on pelattu pelejä, tehty palapelejä, piirrelty, katsottu leffoja ja tehty läksyjä. Neliöt käyvät ahtaaksi. Onneksi kyseessä on melko rauhallinen lapsi, mutta lapsi joka rakastaa ulkoilua ja ulkoilmaa. Ei ole haitannut vesi- tai räntäsateet, tuulet tai tuiskut. Jos hän on halunnut ulos, on hän sinne mennyt, satoi tai paistoi, vaikka se usein onkin tarkoittanut siellä yksin olemista.

Tässä jossain vaiheessa, kun satoi lunta juuri sen verran, että nurmikko peittyi, paineli lapsonen taas yksin ulos. Sää oli silloinkin märkä ja illansuu pimeä. Vapaaehtoisesti sinne harva olisi lähtenyt. Kohta soi ovikello ja oven raosta pieni käsi pyysi porkkanaa tekemälleen lumiukolle. Kekseliäs lapsi oli tehnyt silmät kätevästi pupun papanoista, kun ei ollut kiviä pimeässä löytänyt.

Nyt ei ole siis ulos ollut asiaa ja sekös on ollut tuskaa. Eilen piti ikkunaa raottaa, jotta hän sai edes haistella raitista ilmaa. Luojan kiitos, ei lunta ole nyt ollut. Silloin sisällä olo olisi ollut vieläkin kamalempaa. Tämä lapsi rakastaa talvea ja kylmää!

Huomista taitaa tulla viikon kohokohta. Pääsee kouluun! Tokaluokkalaiselta siihenkin tuntuu vielä riemua löytyvän. Ja kaverit. Heitä hänellä on ikävä. Olihan tässä pitkä joululoma, jolloin hän ei ole juurikaan ystäviään nähnyt.

Voi sitä lapsen riemua. Kunpa me aikuiset osaisimme iloita samalla tavalla. Ihanaa päästä ulos ja töihin, nähdä ihmisiä! Taitaa olla nykyaikuisen unelmana sohva, uni ja hyvä ruoka.. moni haaveilee ehkä hiljaisuudesta ja jopa yksin olostakin. Tunnustan aika ajoin kuuluvani tuohon joukkoon, vaikka ulkoilmasta kyllä pidänkin. Eri toteen lämpimästä sellaisesta.

Tässä onkin ollut aikaa suunnitella lämpimämpää tulevaa ja kuin tarkoituksella löysin (facen roskalava ryhmästä) pohjaa unelmilleni ♥️

Uuden vuoden lupauksia

En muistaisi koskaan tehneeni lupauksia uudelle vuodelle. Sitä vastoin ennustuksia uudelle vuodelle on tullut tehtyä. Nekin lähinnä leikkimielisesti tinaa valaessa.  Tutkittiin tinan pintaa, löytyikö röpelöä eli rahaa tai millaisen varjon tina heijasti seinälle. Kukin näki niissä ehkä juuri sitä mitä halusi nähdä.

Nykyään ennustuksia voi tehdä vaikka facebookissa. Eilen törmäsin tapaan, jossa googleen kirjoitettiin "haluan" sekä etunimen ensimmäinen kirjain. Avautuva lista sitten ennusti asioita tulevalle vuodelle.. ihan hauskaa hupia. Mutta ehkä perinteiseen tinaan tai nykyisin mehiläisvahaan, uskoisin kuitenkin enemmän jos niihin ylipäätään uskoisin!

Viimeiset vuodet ovat olleet minulla jonkinlaista elämän tapa remonttia. Viimeisimpänä remonttina on ollut kunnon parantaminen. Olen halunnut saada väsymyksen kuriin ja olla tyytyväinen itseeni. Missään en ole mitään etukäteen vannonut, mutta jonkinlaisia lupauksia nuo ovat varmasti olleet minulle itselleni.

Ehkäpä voisin siis vannoa uuden vuoden lupauksen ihan virallisesti. Ensi vuonna aion kiinnittää yhä enemmän huomiota oikeanlaiseen syömiseen ja aion tarttua useammin tilaisuuteen tehdä lasteni kanssa asioita mihin voimavarani eivät ole tähän asti riittäneet. Samalla aion jatkaa liikkumista sekä sokeritonta elämää.

Eilen illalla kävin ekan pidemmän joulun jälkeisen lenkin ja nautin "helmiäis taivaasta", sellaista valoilmiötä ei kuulemma usein näe. Harmi vain että puhelimen kameralla ei sitä kunnolla ikuistaa pystynyt.

Tänään aamulla lähdin vielä pimeän vallitessa lenkille ja nautin auringon noususta.

Lupauksien lisäksi voisi olla kohdallaan miettiä kiitoksen aiheita menneestä vuodesta. Usein tulee ajateltua mitä kamalaa sattui ja toivoa uudesta parempaa vuotta.

Olen kiitollinen perheestäni, vanhemmistani ja ystävistäni. He ovat jaksaneet olla tukenani ja pysyneet lähelläni, vaikka en aina ole sitä ansainnut tai ollut edes seurallinen. Kiitos kauniista sanoista, teoista ja kannustuksesta.

Kiitollinen olen myös perheemme kesäisestä reissusta. Unelmasta tuli totta, kun sain kokea monia upeita hetkiä useassa minulle uudessa maassa.

Olen kiitollinen terveydestä, se ei ole itsestään selvää eikä aina omissa käsissä. Sitä on oppinut arvostamaan ja tekemään sen eteen mitä vain pystyy.

Ehkä vielä yhden lupauksen voisin tehdä. Lupaan matkustaa ensi vuonnakin ulkomaille!

Hyvää uutta vuotta kaikille ja olkaahan varovaisia, jos aiotte pamautella rahanne taivaan tuuliin!