Nokka kohti Helvettiä!

Olimme jo keväällä suunnitelleet pientä patikointia ja ainakin yhtä yötä metsässä Helatorstain tienoille. Paikaksi valikoitui Ruovesi ja Helvetinjärven kansallispuisto. 

Helvetinkolusta olemme kuulleet puhuttavan ja kauan. Tuo paikka oli meidänkin nähtävä.

Mukaan lähtivät perheestämme kaikki muuta paitsi vanhin lapsemme. Matkassa siis mukana minä itse, isäntä ja kaksi tytärtämme. Rinkat ja reput täyteen ja nokka kohti Helvettiä alkoi. 

Annoin isännän levätä ja hyppäsin itse rattiin. Hätäisesti kirjoitin vain mapsiin "Helvetinjärvi" ja sehän osoittautuikin vikatikiksi. Saavuimme pikkuisia teitä pitkin risteykseen jossa luki kutakuinkin näin: "Jos olet matkalla Helvetinkolulle, laita navigaattoriin osoitteeksi Helvetinkoluntie 775". Olikohan joku muukin ajanut tuonne!?!

Löysimme kuin löysimmekin perille Kankimäelle tuolla oikealla osoitteella ja matkamme "Helvetistä Itään" alkoi. Tuo reitti on kuulemma ihan oikeasti saanut nimensä Kotiteollisuuden mukaan. Tämä selvisi minulle nettiä selatessani. Tokihan tuo biisi soi matkalla kerran jos toisenkin mielessämme.

Kolun näköalapaikka.

Koululle ei loppuviimein ollut pitkämatka, vain 1,7km. Matkaa saimme taittaa hyvin erikoisessa säässä. Välillä aurinko paistoi kuumasti ja välillä aurinko sai seurakseen sumusateen.  

Päivätupa, jonne laskeuduttiin 200 porrasta.

Maisemat ihailtuamme tsekkasimme alhaalla Helvetinjärven rannassa olevan päivätuvan. Muutama muukin oli alas helteisessä säässä jaksanut taivaltaa. Haukkasimme eväspatukat ja pitelimme pienen sadekuuron tuvan räystään alla.

Noustessamme takaisin ylös ihmettelin missä se kolu oikein on. Mielikuvani suuresta rotkosta vaihtui ylös päästyämme pienoiseen pettymykseen. Tämäkö se paljon kuvattu kolu nyt oli?! Olihan se upea ja varmasti tulva-aikaan vielä vaikuttavampi, mutta mielikuvissani olin sen kuvitellut "Kreetan Samarianrotkon" -kaltaiseksi, joskaan en niin pitkäksi.. minulle kulu oli siis pienoinen pettymys. Harmittelin etten kuvaan laittanut esim. juomapulloa, jolloin kolun todellinen koko olisi paremmin hahmottunut. 

Kolun ylitti muutaman metrin mittainen silta. Huomasin kolun ylittäessäni sillan toisen kerran..

Matkamme jatkui koululta kohti Haukanhietaa, jonne leirimme yön ajaksi aioimme pystyttää. Matkaa sinne tuli koululta 3,9km. Reitti koostui metsäpoluista, pitkospuista, portaista ja silloista.

Paikkapaikoin jalkoja sai nostella kovinkin. Juurakot kun olivat poluilla melko pinnassa.

Välillä hypittiin puunrunkojen yli.

Aurinko paistoi kuumasti ja säteet näyttivät upeilta välkkyessään puidenoksien väleistä.

"Kävin täällä" -kiviröykkiöitä oli tännekin tehty. Ristiriitaisin fiiliksin niitä katseltiin.

Porrasharju tarjosi lepopaikan kauniissa maisemissa. Pöydän ääressä istuen oli hyvä tovin hengähtää.

Kulkijoita oli koko päivän aikana vastaamme tullut tasaiseen tahtiin. Mitään suurta väenpaljoutta emme kuitenkaan matkan aikana nähneet.

Perille Haukanhietaan sensijaan aika moni muukin löytänyt. Pääsihän tuonne suoraa autollakin. Oli partiolaisia, lapsiperheitä, pariskuntia ja kaveriporukoita. Selkeästi suosittu paikka. Osa oli lähdössä melomaan, osa kalaan, jotkut istuivat nuotiolla. Tunnelma oli leppoisa.

Haukanhieta tarjosi parastaan. Aurinko paistoi, eikä juurikaan tuullut. Pystytimme laavumme aika rantaan. Teimme ruuan ja valmistauduimme uimaan päivän hiet pois. Vesi oli melko virkistävää. Nilkat olivat jäätyä! Tytöille tämä oli talviturkin pois heitto. 

Ilta-aurinkoa ihaillessa ja iltapalaa nauttiessa häipyivät viimeisetkin "murheet" mielestämme. Kyllä elämä vaan on ihanaa. 

Loppuillasta alkoivat pilvet uhkaavasti tummua ja saimme kuulla kunnon jyrähdyksiä. Salamat välkkyivät jossain kauempana. Vettä tuli sen verran että siirryimme suojaan laavuumme. Painostava ilma ja päivän reippailu takasivat sen ettei unta isosti tarvinnut houkutella. Kilometrejä tuli päivään noin 10.

Vesipiste, roskis, huusit sekä yksi nuotiopaikoista. Jonkinlainen grillikatoskin olisi täällä ollut.

Aamulla heräilimme rauhassa tekemään aamupalat ja kasaamaan leirin. Tarkoitus oli reippailla vielä yksi lenkki ennen Kankimäkeen paluuta, mutta ensin otimme nokan kohti paluusuuntaa.

Päivän eka stoppi oli Isoruokejärven kohdalla. Edellispäivänä olimme paikan sulavasti ohittaneet. Matkaa tänne tuli Haukanhiedalta 2,9km. Isoruokejärvi on yksi reitin luvallisista leirytymispäikoista.

Isoruokejärven leiripaikka.

Pidimme lepohetken istumalla laiturilla auringossa.

Reitti Salmijärvelle oli selkeästi harvemmin kuljettu.

Reitiltä poikkesi merkkaamaton reitti paikkaan nimeltä Salmijärvi (2,7km). Tästä risteyksestä Helvetinkolulle olisi ollut enää matkaa 1,6km, joten päätimme tämän Salmijärven lenkin olevan se jonka jälkeen vasta palaisimme "Helvetistä Itään"- reitille ja sieltä kohti Kankimäkeä.

Komeat olivat maisemat evästellessämme Salmijärven reitillä. Ja täällä ei näkynyt muita!

Palasimme Salmijärveltä takaisin vatsat täynnä ja mieli levänneenä. Loppumatka oli melko tasaista, helppokulkuistakin maastoa ja aurinko lämmitti.

Tarjolla olisi ollut vielä yksi "levähdyspaikka", mutta keveät olivat askeleemme ja ohitimme tämänkin vain kuvaten.

Hauska kyltti seisoi jyrkänteen edessä!

Lunta oli näkyvissä vielä tämän verran.

Tämä kuva tulkoot nyt tähän kohtaan. Kuvassa on tuo peikkonkulta -jyrkänne. Tekniikka ei tänään toimi, eikä anna kuvaa ladata tuonne väliin... 

Kaikenkaikkiaan toiselle päivälle tuli käveltyjä kilometrejä vain noin 11km. Enemmänkin olisi saanut tulla, mutta toki tämäkin oli hyvä näin. Tytöt saivat kokeilla miltä pienten kantamusten kuljettaminen ylipäätään tuntuu. Hyvää treeniä tulevaan!

Ilveskivi

Jo jonkin tovin on mielessämme pyörinyt taas retkeily ja vaellus.

Tänä keväänä ja kesänäkin sellaista siis on tulossa. 

Viikko sitten lauantaina koitti ensimmäinen reissumme ja suuntana oli minulle niin rakas Kortesjärvi. Sielläpä sitä tuli aikanaan joitain vuosia töissäkin oltua.

Matkalla näytin lapsille (joista tällä kertaa mukaan lähtivät vain tytöt), Kortesjärven maamerkit eli kirkko, seukkari (seurakuntatalo), kauppa (joka ennen kantoi nimeä Suomela) ja Markin sähkö. 

Reittimme alkoi Kortesjärven Saarijärveltä eli noin kuuden kilometrin päästä keskustasta ja johti sieltä alueen suurimman siirtolohkareen Lostenen eli Ilveskiven luokse. Kivi sijaitsee Pohjanmaan ja Eteläpohjanmaan maakuntien rajalla, Pedersödessä. Reittiä pääsisi pitkällekin, joko Lappajärven suuntaan (Leipätie) tai rannikolle päin (Saukonreitti). Molemmat reitit ovat yli 50km pitkiä. 

Saarijärvelle johtava pikitie muistutti lähinnä tilkkutäkkiä. Niin moneen kertaan oli sitä paikattu. Ehkäpä vaatisi jo kokonaan uutta asfalttia. Ihan loppupätkä oli hiekkatietä. 

Jätimme automme Saarijärven rantamajan kupeeseen ja nostimme reput selkään. Mukanamme oli eväät ja aivan liikaa vaatetta. Sattui nimittäin tämän kevään lämpimin päivä. Mittari näytti 15 astetta.

Alkutaival kulki hiekkatietä sora- ja hiekkamonttujen ohi ja sen jälkeen pellon laidassa olevaa tietä. Metsään tultuamme huomasimme polun olevan vielä suhteellisen hyvin lumen peitossa. Lumen alta paljastui myös hyvinkin vetisiä alueita. Jalkamme kastuivat kerran jos toisenkin. Nuorimmaisella oli onneksi paluumatkalle vaihdettavaksi kuivat sukat ja kengät. Edellisreissuista viisastuen.

Reitti oli varsin viihtyisä. Sopivasti vaihtelua, pari "siltaa", vähän pitkospuita, yksi hakkuualue ja loppua kohden kovinkin kivikkoista, jopa kallioista metsää. 

Reitin varrelle sattui osumaan sopivasti myös kivikaudenkylä. Aikanaan tuossa oli ollut merenrantaa. Sitä hetken pällistelimme, vaikkakin suurinosa muinaiskylänmerkeistä, oli vielä lumen alla. 

Tämän reitillä näimme uskomattoman monta muurahaiskekoa. Välillä ei matkaa keolta toiselle, ollut kuin pari metriä. Kovasti olivat muurahaiset jo työnsä touhussa.

Ilveskalliota lähestyessä muuttuivat kivet yhä isommiksi. Lopulta edessämme näkyi isojen kissaeläinten mukaan nimetty 16 metriä korkea kohteemme, jossa on aikanaan vietetty jopa tanssiaisia. Luoja tietää moniko on sieltä alas tupsahtanut.

Vasta Ilveskivellä näimme muita ulkoilijoita. Pääsihän sinne lyhyempääkin reittiä. Noin kilometrin päässä oli parkkipaikka.

Kiipesimme ylös puidenlatvojen korkeudelle. Nyttemmin kivelle vievät metalliportaat, mutta joku perillä tiesi kertoa että sinne on aiemmin johtaneet vain jonkinsortin tikkaat. Ylös oli myös rakennettu aidattu tasanne. Hyvä niin.

Isosti maisemia kiveltä ei nähnyt. Lähinnä niitä puita. Tarinat kertovat että joskus sieltä on voinut nähdä seitsemän kirkon tornia. Tiedä sitten onko se vain tarinaa. 

Kiven juurella olisi ollut luola, joka on vainojen aikoina toiminut hyvänä piilopaikkana. Me emme kuitenkaan luolaa jääneet etsimään. Söimme eväsleipämme korkeuksissa ja jättäen alhaalla olevan laavun suosiolla sitä tarvitseville. 

Paluumatka sujui joutuisasti. Ehkäpä tiesimme mistä minkäkin lammikon kiertää.  

Näimme myös kolme hirveä, jotka meistä kauhistuneina juoksivat karkuun.

Eläinten vessa

Oli mukava ja niin kaunis päivä. Matkaa kertyi yhteensä noin 10 kilometriä. Tästä oli hyvä aloittaa tämän vuoden reippailut.

Viisasten kivi

Alunperin aloittelin tätä kirjoitusta teemasta kiusaaminen, mutta tässä lähiviikkoina on ajatukseni kääntynyt enemmän teemaan toisen tukeminen. 

Aloitan kuitenkin siitä aiheesta kiusaaminen, jotta pääsette edes hiukan kiinni ajatuksen juoksustani. Varmaankaan mitään selkeää yksiselitteistä tekstiä tästä ei tule, sen tiedän jo tässä vaiheessa.

Kiusaaminen, ehdottomasti väärin ja tapahtui sitä sitten missä tahansa ja miten tahansa on siihen puututtava. Tokikaan harvoin tämä on niin yksiselitteistä. Kuka kiusaa ja ketä, huomataanko sitä vai tapahtuuko se piilossa? Onko se fyysistä vaiko enemmän henkistä. Ymmärretäänkö tilanteet oikein ja onko keinoja puuttua? Onko kyseessä puututtava asia tai edes oikeasti kiusaaminen? Toimiiko kiusaamisen vastaiset ohjelmat? Paljon löytyy kysymysmerkkejä.

Nostan hattua kaikille opettajille, vanhemmille ja ammattikasvattajille jotka kamppailevat tällaisten asioiden parissa, yrittäen puuttua, yrittäen auttaa. Ei ole kyse maailman yksinkertaisimmasta tai helpoimmasta asiasta. Jokainen kun katsoo asioita siitä omasta vinkkelistään ja kokonaiskuvaan tarvitaan aina useampi näkökulma ja tarina. Niin ja toki pitää mainita, että onhan sitä kiusaamista aikuisten maailmassakin. Tuskin yhtään sen helpompi asia sielläkään.

Jokainen tuntee tilanteen omalla tavallaan. Jokaisen tuntemukset ovat oikeat. Toinen voi kokea eri asian kiusaamisena, kuin toinen. Taustalla vaikuttavat aiemmat kokemukset. Ymmärrys toista kohtaan voi olla mm. siksi puutteellista. Oli sitten kyse kiusaajasta tai kiusatusta.

On helppo sanoa, että koulumaailmassa kiusaajan pitäisi olla se joka vaihtaa maisemaa. Kyllä, niinhän sen varmasti pitäisi olla, unelmatilanteessa. Jos kiusaaminen on selvää, toinen lyö toista, se nähdään ja se on toistuvaa, asia on helppo selvittää ja rangaistukset langettaa. Mutta jos kaikki tapahtuu vaivihkaa, silmiltä piilossa tai se on "vain" henkistä, tuleekin kuvaan muutama kerta vaikeampi puuttumisnäkökulma. Sana sanaa vastaan, kuka uskoo ketä, kuka puolustaa ketä ja kuka asettuu kenenkä puolelle. Ja taas ne tunteet. Tunnetaidot kehittyvät läpi elämän. 

Mikä sitten on normaalia ivailua tai ikään kuuluvaa tökeröä käyttäytymistä. Kuka tietää? Tunteet määrittelevät kokemuksia, tilanteita ja tulkintoja. Ei ole helppoa, ei. Kuka löytää tähän asiaan sen viisasten kiven, voi huutaa "Hep!".

Tuota pohdintaa voisi jatkaa loputtomiin, eikä se sittenkään olisi siinä. Siispä annan ehkä enemmän painoarvoa tälle:

Toisen tukeminen. 

Kiusattu tarvitsee tukea, kiusaaja tarvitsee tukea ja tukijat tarvitsevat tukea. Niin..

Joskus jokainen meistä tarvitsee kuuntelijaa, tukea ja tukiverkkoja. Yleensä ystävät, sukulaiset, läheiset, ovat heitä. 

Tukijan pitää jaksaa kuunnella ja kannustaa, olla olkapää ja eteenpäin tuuppija. Joskus asiat vaativat pitkän ajan ja auttajan täytyy löytää voimavaransa jostain. Auttajan täytyy myös tunnistaa omat voimavaransa ja rohkeasti sanoa milloin apuun tarvitaan esimerkiksi ammattilaista. Se ei toivottavasti tarkoita kuitenkaan sitä että auttaja kaikkoaisi tukiverkostosta, vaan että auttajan rooli muuttuu. Rakkaita ja läheisiä tarvitaan, mutta valitettavan usein vastoinkäymisen kohdatessa, sitä huomaa kuka oikeasti on tosi ystävä, lähimmäinen.

Tässä pääsiäisen aikaan luin Duudsoneitten Jarpin kommentin ystävyydestä. "Helppo olla kaveri silloin kun kaikki menee hyvin, mutta tosi ystävät seisoo rinnalla myös sillon ku sulla menee huonosti". Eipä voisi paremmin asiaa ilmaista.

Sanotaan, että elämästä pitäisi karsia negatiiviset asiat ja jopa ihmisetkin pois. Itse en niin ajattele. Jotkut ihmiset ovat luonteeltaan negatiivisempia,  kuin toiset. Suhtautuvat asioihin kyynisesti. Ehkä silloin toisen positiivisuutta juurikin tarvitaan, mutta ei muuttamaan toista, vaan tuomaan tasapainoa. 

Jos taas auttajan rooli muuttuu raskaaksi tai läheinen ystävä on elämäntilanteesta johtuen  negatiivinen ja raskas, ei etäisyyden ottaminen ole varmasti väärin, mutta jättäessään toisen yksin taakkansa kanssa, se kertoo minusta hälyttäviä asioita jättäjästä. Entäpä kun itse tarvitsee tukea. Kuka silloin auttaa, jos läheiset kaikkoaa? 

Omaa pohdintani Jarpin kommentin jatkoon on se, että aikuinen varmasti yleensä selviää vaikka "ystävä" selkänsä kääntää, mutta miten käy lapsen. Kavereita tulee ja kavereita menee. Punnitaanko jo tuossa vaiheessa ystävyydenvaa'alla kuka on  luottamuksen arvoinen. Kuka ei juoruile, ei loukkaa tai käyttäydy joka toinen tunti toisin. Ehkäpä punnitaan.

Ei entäpä lapsi, jolle selkänsäkääntäjä onkin läheinen aikuinen. Aikuinen saa tietää vastoinkäymisestä ja yhteydenpito loppuu siihen. Sanotaan, että yksikin turvallinen aikuinen riittää. Uskon niin myös, mutta se ei poista tuskaa siitä mitä lapsi kokee selän kääntyessä tai yhteydenottojen loppuessa. Tuki läheiseltä aikuiselta läheiselle lapselle voi olla vaikka vain viesti "Miten menee?".

Toivotan jokaiselle rohkeutta ja voimaa olla rohkeasti läheisensä tukiverkko ja tarvittaessa lopettaa teennäinen ystävyys. 

Tämä tällaista pääsiäismaanantain pohdintaa. Näidenkin päivien sanomaan liittyy kivi, liekkö se se viisasten kivi. Elämä kuitenkin voittaa ❤

Säröinen, vahvalla liimalla liimattu.

Kuvalla huomio. Tampereen Tallipihan suklaapuodin konvehteja.

Joka kerta kun alan kirjoittaa paljastan jotain itsestäni. Kuinka hyvin tunnet minut?

Seuraavan aiheen käsittely tai siitä kirjoittaminen, on vaatinut kovaa työtä. Ajatus työtä. Olen kirjoittanut ja poistanut, kirjoittanut ja poistanut.

Asiaan.

Vahva ihminen. Kerran jos toisenkin olen kuullut kutsuttavan itseäni sellaiseksi. Minä, joka liikutun pienestäkin asiasta. Ääneni sortuu herkästi. Koko kroppani tärisee. Minäkö vahva?

Toisaalta ymmärrän mistä vahvan ihmisen -leima juontaa juurensa. Kerron mielipiteeni, puolustan toisia, rohkenen kyseenalaistaa ja ehdottaa muutosta. Vaikka kroppani reagoikin minulle joskus niin 'ei mielekkäällä tavalla' -toimintaani, en peräänny, olen valmis heittämään itseni kehään. Mottoni on jo pitkään ollut "Harmittaa kun sanon, mutta harmittaa vielä enemmän jos en sano". Takana päin on turha vatvoa, jos ei suutansa edes avaa. Näin ajattelen.

Keskustelu ja jokaisen kannan kuulluksi tulo, on se mitä usein haluan saavuttaa. Toki haluan rohkaista jokaista tekemään samoin. Sanomaan asiansa itse. Monesti asia otetaan todemmin, kun jokainen puhuu itse omalla suullaan. Viestin viejä/tuoja usein tuomitaan eikä asian sisältöä ehkä oteta yhtä vakavasti.

Mikä sitten tekee ihmisestä vahvan? Jotain edellä mainituista vaiko se että selviät. Tuli vastaan mitä tahansa, selviät. Eikö jokainen aina selviä, tavalla tai toisella? Voiko vahvuuden määritellä tästä? Monessa keitossa keitetty. Näkeekö sisinpään mitä arpia ihmiselle on jäänyt tai moneenko kertaan on itsensä pirstaleista kasannut? 

Vahvasta tulee mieleeni jotenkin kova kuva. Mutta jossain vahvan ihmisen määritelmässä luin kyllä sellaisen ihmisen olevan myös empaattinen ja toisia ajatteleva. Sellaisena kyllä haluaisin ajatella vahvan ihmisen näyttäytyvän.

Joskus vahvakin sortuu. Eräs vuosia sitten tapaamani ihminen minulle sanoi "Et olisi kestänyt, olisit luhistunut. Minä kestin". Tuo ihminen osasi lukea minua ällistyttävän hyvin. En ehkä olisikaan samaa kestänyt. Omassa osassanikin oli kestämistä. Toki viimeinen kommentti paljasti sanojansa narsistisen puolen. Sai lyötyä lyötyä. 

Ehkä vahva ihminen ei yritä muuttaa koko maailmaa, vaan itseään. Muuhunhan ei kukaan muu loppu viimein voi vaikuttaa.

Lähiaikoina olen kuullut vahvuudestani melkein kyllästymiseen asti. Ei sanojat sillä varmasti mitään pahaa tarkoita. Itse koen vain itseni vahvuuden sijaan sisimmässäni kovinkin haavoittuvaksi, jopa heikoksi. Ehkä olen ennemminkin sisukas, periksi antamaton.

Vuodet ovat muokanneet minusta tälläisen. Aika ajoin murrun, luhistun. Se tekee minusta minut. Säröisen, vahvalla liimalla korjatun..

Huikea miniloma

Elettiin vuotta 2020 marraskuuta, kun veljeni ilmoitti, että he viettävät häitään tammikuussa Levillä.

Siitä alkoi sitten minilomamme suunnittelu. 

Varasimme mökin kahdeksalle hengelle perjantaista sunnuntaihin. Majoittuisimme vanhempieni ja toisen veljeni kanssa yhteiseen mökkiin.

Ennen h-viikkoa, vastusti kovasti. Isän verenpaineet huutelivat taivaissa. Pakkanen paukkui. Ja olipa pelättävänä tuo koronakin. 

Lähtöaamuna mittari huiteli pakkasennätyksiä ja näin ollen, ei automme webasto meinannut jaksaa edes käynnistyä. Lopulta sankarini sai sen toimimaan ja auton käyntiin. Matka kohti Leviä alkoi reilut puolituntia myöhässä.

Takapenkkiläiset, nuorinta lukuunottamatta, simahtivat heti. Onneksi niin, sillä alkumatka oli matkan osuudesta pisin! Ensimmäisen sadan kilometrin aikana auton moottorivalo syttyi palamaan useaan otteeseen, kone sammui ja saimme jännittää jatkuisiko matkamme kumpaan suuntaan, kotiin vai Leville ja kumpaan vain, niin millä se jatkuisi!?

Pakkasen hellittäessä alkoi autokin toimia. Kokkolan -16 tuntui jo kesältä. 

Matkan kaukaa kauemmas kesti mapsin mukaan reilut 8,5 tuntia, mutta kyllä siinä liki kymmenen tuntia meni. 

Mökki oli hyvin kotoisa ja riittävän tilava yläkerrassa makuuhuone, wc ja parvi. Alakerrassa makuuhuone, sauna, pesuhuone ja tupakeittiö. Pihassa oli vielä kotakin, jota toisena iltana veljeni testasi. 

Molempina iltoina tuli saunottua ja syötyä hyvin. Lauantaina kiersimme aikuisväellä Levin turistikaupat ja meidän perhe testasi Levin mäet. Ensimmäistä kertaa talvella Lapissa, niin olihan se testattava. Toki siniset mäet olivat meille riittävät. Kallista huvia, mutta niin elämä on. Kerran täällä eletään. Nuorimmasta tuli varsinainen vauhtihirmu. 

Ehdimme juuri ja juuri häihin, mikä oli siis reissumme päätarkoitus. Laskettelukamat nurkkaan ja meikit kasvoille. Olimme Marian kappelissa noin seitsemää minuuttia ennen vihkimisen alkua.

Kun morsian asteli sisään kappeliin, herjasi puhelimeni kuvien tallennustilan vähyyttä! Ei nyt, ajattelin ja suoritin välittömästi kuvien poistoa. Niitähän minulla on tunnetusti paljon.

Tilaisuus oli kaunis. Lyhyt ja kaunis. Mies sai vaimonsa, vaimo sai miehensä. Lapset istuivat kuin kirkonpenkissä, niin meidän kuin heidänkin omat. Onnen kyyneleet sain pidätettyä ihan viimeiseen kappaleeseen asti sisälläni. Vasta kun Johanna Kurkelan Rakkauslaulu (toki Kurkela ei ollut paikalla, vaan joku muu suloääni laulun lauloi) kajahti ilmoille, en voinut kyynelvirralle mitään. Siinä he seisoivat, kaksi rakastunutta. "Kaksi niin hehkuvaa ja kaunista saa, kirkkaana loistaa.. " Heillä on jo paljon takana, mutta toivottavasti vielä enemmän edessä ja toivon nimenomaan, että iloista sellaista.

Kuva Mariankappelin edestä.

Vieläkin kuulen korvissani veljeni sanat "Olen onnellinen". Niin minäkin ❤. Reissumme oli täydellinen. Ja olin niin iloinen, etteivät alun vastoinkäymiset saaneet estettyä meitä pääsemästä juhliin. Koin tuon hetken kunniana, kun saimme olla sitä seuraamassa.

Viimeinen aamumme Levillä sujui mökkiä siivoten. Vanhempani ja vanhin veljeni lähtivät vähän ennen meitä. Meidän perhe nimittäin suuntasi vielä gondolihissillä Levin huipulle ja sieltä Joulupukin talolle. Joulutarina -elokuvan Nikolaksen eli Joulupukin mökki, on ollut haaveenani nähdä livenä paitsi loisto elokuvan, mutta myös sen kuvauksellisuuden takia. Ja kyllä kannatti käydä. Se oli juuri niin upea, vaikka ehkä vähän pienempi, kuin oletin. Ja ne maisemat!

Tähän oli hyvä päättää minilomamme. Mieli on hyvä, onnellinen. Alla vielä kuva Levin huipulta.

P.s. Mahtavaa pystyä matkailla Suomessa. Moni matkailualanyrittäjä on pulassa tällä hetkellä. Mutta oltiin sitten missä tahansa, on kaikki hygieniaohjeet ja rajoitukset muistettava. 

Vuoden 2020 joulu, samanlainen-erilainen

Joulu alkaa olla takanapäin. 

Meidän perhe on niin jakautunut laitaan ja toiseen,  ehkä sinne välillekin, kun puhutaan joulusta. 

Kaksi perheemme jäsentä viettää joulua oikeastaan kinkun takia, yksi lahjojen ja kaksi muuta tunnelman, joulun taian, lumen, perinteiden, antamisen ja saamisen ilon takia ja joulun sanoman takia. Saman katon alla sitä kuitenkin ollaan, valmistaudutaan yhdessä ja erikseen.

Jouluihmisten jouluvalmistelut alkoivat jo marraskuussa tonttutalon laitolla. Ensimmäisenä adventtina vietettiin perinteisiä perheen pikkujouluja eli leivottiin ja koristeltiin. Taasen taustalla soi "Sika", jotta kinkun syöjätkin viihtyivät :) . Pikkujoulupaketista tuli tänä vuonna pakopeli, joka osoittautui meille ihan liian vaikeaksi. Emme innostuneet siitä lainkaan.

Aaton lähestyessä kahden erittäin jouluihmisen fiilis alkoi nousta ihan kattoon, päiviä laskettiin ja lunta odotettiin. Lahjaihminen tuskaili, että josko paketit voisi jo avata hiukan ennakkoon, ehkä heti aattoaamuna, eikä vasta myöhemmin ja normaaliin elämään voisi heti sitten palata. Kinkkuihmiset taasen lämmittivät leiviuunia ja terottelivat puukkojaan.

Aattona pienin jouluihminen heräsi ja huusi jo huoneensa ovelta aaton olevan NYT! Lahja ihminen heräsi huoneestaan huokaisten, että olisipa jo ilta. Nuorin jouluihminen katsoi ikkunasta ulos ja näki satavan lunta. Voi sitä riemua. Lahjaihminen huokaili, että voi ei sataa vielä luntakin. Kinkkuihmiset kuorruttivat kinkkuaan ja kaivoivat sinappia kaapista. 

Aatto sujui niin perinteisesti, kuin se tänä vuonna pystyi mennä. Aamusauna, jouluruoka, paketit ja kahvit. Sitten löhöilyä ja telkkua. Osa vetäytyi koloihinsa, osa pysyi seurassa. Aattoillan hartaus jäi tänä vuonna kokematta. Perheemme joulupukin ja -tontun perinteikkäät keikat supistuivat yhteen tervehdykseen. Illalla kuuntelimme tovin raskasta joulua tv:stä, jouluihmiset ihailivat tunnelmaa, lahjaihminen lahjojaan ja kinkkuihmiset kinkkuaan. Aikuiset nukahtivat jo hyvästi ennen muita.

Onnellinen tästä kaikesta. Siitä että olemme erilaisia, uskallamme olla! Emme vie pois toisen iloa, nautimme joulusta, jokainen omalla tavallaan. Jonain päivänä jokainen näistä pienistä ihmisistämme viettää jouluaan ihan omilla ehdoillaan, toivottavasti poimien jotain lapsuudestaankin mukaansa, tykkäsi siitä nyt tai ei. Joulurauhaa kaikille vielä näin Tapaninpäivänäkin.

Joululahja itselleni

Jo jonkun vuoden olen kipuillut itseni kanssa seuraavan asian kanssa. Mitä haluan olla, mitä haluan tehdä ja mitä voin tehdä. Haluan niin paljon! 

Rakastan matkailua, jääkiekkoa, näpräilyä, haluan pelastaa maailmaa, pala kerrallaan..

Pari ensimmäistä on riisuttu elämästäni melkein tai jopa kokonaan tämän vuoden aikana. Elämä on muuttunut, unelmat ehkä kasvaneet tai toisaalta muuttuneet. Sellaista kai elämä on. 

Seuraava muutos on osan kipuilun lopettaminen ja seuraavaan  "vaiheeseen " siirtyminen. 

Kirjoittaminen on aina ollut tavalla tai toisella osa minua. Kaipa puran kirjoitukseen sen mitä puhelias ja avoin minä, en aina kehtaa ääneen sanoa. Joskus on hyvä vaieta. Näitä yllä mainittuja mielenkiinnon kohteitani, alan yhä enenmän yhdistää.

Kirjoittelu alkoi aikanaan ehkä hyvinkin tyypillisellä tavalla; itselle, päiväkirjaan. Menneiden vuosien arkistot ovat jo kauan sitten tuhotut, mutta tilalle on tullut muuta. Nyt tämä blogi, jota lukekoot kuka haluaa. 

Se uusi muutos mitä nyt olen aloittamassa ei liity uuteen elämään, uuteen asuinpaikkaan tai mihinkään sellaiseen, vaan uuteen blogiin.

Jaan unelmani. Tällä hetkellä kahteen, joskus ehkä jopa kolmeen. Tämä blogi jääkööt pohdiskelu alustaksi elämämme menolle, minun näkökulmastani. Ehkä siihenkin voi joku samaistua. Toinen blogi käsitelkööt jatkossa (tällä hetkellä hyvin voivaa) niitä näpräilyjäni. Jos siis kiinnostuit tai sinua kiinnostaa askartelu, käsityöt tai millainen tahansa itse tehtyjä juttu, kannattaa aloittaa sivun seuraaminen. 

justduunaase.blogspot.com

Toivon että muutkin rohkenevat seurata sydäntään ja toteuttaa unelmiaan pala kerrallaan. 

Oman elämäni video

Eräästä näkemästäni tiktok -videosta ajatuksen saaneena, kirjoitan teille jonkun viikon (oikeastaan jo elokuisesta) takaisesta Helsingin reissustamme.

Näkemäni video alkoi sillä, että nainen istuu sohvalla kirjoittaen päivitystä someen upeasta elämästään, loistavasta hetkestä kotona, hyvän ruuan äärellä.

Matkasimme kaksin isännän kanssa aamujunalla kohti isoa kirkkoa. Alun perin matkan tarkoitus oli käydä Sunrise Avenuen keikalla, mutta sehän keikka oli peruuntunut jo kauan sitten. Varattu hotellimme ei, joten lähdimme matkaan parisuhde retriitille. Appivanhemmat tulivat olemaan lasten kanssa. Meillä molemmilla oli mukana kirja. Niihin uppouduimme melkein koko matkaksi.

Video jatkui niin, että naisen puoliso saapui kotiin. Puoliso kyselee ruokaa ja saa kuulla hyvin voimakkaasti, että mitään ei ole tarjolla.

Saavuimme Helsinkiin, oli täydellinen sää. Oikein helle. Suuntasimme kahvilaan Kluuviin. Cappuccino ja täytetty croissant. Vähän rupattelua, vähän hiljaisuutta. Täydellistä. Tavoistani poiketen minäkin söin yhden Geishan (tai mitä ne nykyään ovat) cappuccinon kanssa.

Lähdimme kävelemään, sinne tänne. Nähtyä tuli ortodoksinen kirkko, siellä oli onneksemme jokin tilaisuus oli juuri päättynyt. Tuomiokirkossa taasen oli kasteita ja häitä, joten sinne emme sisälle päässeet.

Joimme yhdet drinksut ihanassa lämmössä, rupattellen niitä näitä. Vielä kiertelimme kauppoja ennenko päätimme piipahtaa hotellilla vieden tavarat. Täydellistä.

Sokos hotel Meilahti tarjosi parastaan. Täällä oli hyvä olla vuorokausi, vaikka parikin olisi kulunut hujauksessa.

Pikkunälkään haimme täydennystä alakerran Burger Kingistä. Tällä jaksoi iltaan asti.

Video jatkui naisen kommentoinnilla puolison likaisista vaatteista ja siitä kuinka taas oltiin leikitty niin korjaajaa.

Me siirryimme takaisin keskustaan. Kävelimme ja katselimme. Istuimme katsellen merta. Laitoimme kotiin hyvää yötä-viestin. Etsimme mukavan tapas-ravintolan. Söimme rauhassa nauttien toistemme seurasta.

Seuraavaksi videossa nainen kääntyi taas koneensa puoleen unohtaen "todellisuuden" ja kirjottaen niin kauniisti täydellisestä Puuha Petestään..

Illan tullen kävelimme olympiastadionin luo. Siellä meidän olisi pitänyt olla. Emme kuitenkaan olleet vaan olimme toistemme kanssa. Täydellistä parisuhteen hoitoa. Jutellen, ollen, kävellen ja suunnittellen seuraavaa päivää. Menisimme Suomenlinnaan.

Aamupala oli lähes täydellinen. Pekonia ja croissanttia. Pekoni oli vähän liian kypsää, siitä pieni miinus. Muutoin tunnelma oli hyvä ja olimme hyvään aikaan liikkeellä. Ruuhkaa pukkasi vasta kun me jo lopettelimme.

Luovutimme huoneen ja suuntasimme kohti eväiden ostoa. Vähän herneitä, sopivaa naposteltavaa kera croissanttien ja omenoiden. Siinä picnic -eväämme. 

Aamun ensimmäisellä laivalla ei ollut paljoa väkeä. Aurinko paistoi taasen kirkkaalta taivaalta. Tuuli vähän. 

Tepastelimme Suomenlinnassa ihaillen paikkoja. Harmi ettei sukellusveneeseen nyt päässyt sisälle. Nautimme kallioilla eväämme ja katselimme veneiden iloittelua merellä. Väkeä oli merellä paljon liikkeellä. Vierestämme kalliolta lähti eräs riippuliitäjäkin lentoon. Upeaa, niin helpon näköistä.

Suomenlinnan kirkossa oli konfirmaatio päivä. Sinne emme siis harmiksemme päässeet. Kirkot ja vanhat rakennukset ovat lomiemme käyntikohteita! Tältä osin meitä ei onnistanut, jo kaksi kirkkoa jäänyt väliin.

Video ei pidemmälle jatkunut, mutta tarinaan varmaan voi jokunen samaistua. Minä en. Minulla on Puuha Pete. Usein likaisissa vaatteissakin ja leuassa pitkä sänki. Kysyy usein mitä on ruuaksi tai hakee tai tekee ruokaa jos sitä ei ole. Hän korjaa viat, keksii ongelmiin ratkaisut ja pitää meistä huolta. 

Kyllä, hän osaa ärsyttääkin ja olla poissa, aivan liikaakin. Mutta silloin kun hän on läsnä, hän usein sitä todella on. Voisinko toivoa enempää? Ehkä, mutta sitten olisimme jo niin lähellä täydellisyyttä, että tämä kyllä riittää minulle. Saanpa minäkin olla rauhassa "viallinen".

Oma videoni ei suinkaan loppunut vaan jatkuu ja jatkuu ja hyvä niin. Täydellisen epätäydellistä elämää 💕

P.s. Kannattaa käydä Suomenlinnassa. Upea paikka! Siispä vielä muutama kuva..