Viisasten kivi

Alunperin aloittelin tätä kirjoitusta teemasta kiusaaminen, mutta tässä lähiviikkoina on ajatukseni kääntynyt enemmän teemaan toisen tukeminen. 

Aloitan kuitenkin siitä aiheesta kiusaaminen, jotta pääsette edes hiukan kiinni ajatuksen juoksustani. Varmaankaan mitään selkeää yksiselitteistä tekstiä tästä ei tule, sen tiedän jo tässä vaiheessa.

Kiusaaminen, ehdottomasti väärin ja tapahtui sitä sitten missä tahansa ja miten tahansa on siihen puututtava. Tokikaan harvoin tämä on niin yksiselitteistä. Kuka kiusaa ja ketä, huomataanko sitä vai tapahtuuko se piilossa? Onko se fyysistä vaiko enemmän henkistä. Ymmärretäänkö tilanteet oikein ja onko keinoja puuttua? Onko kyseessä puututtava asia tai edes oikeasti kiusaaminen? Toimiiko kiusaamisen vastaiset ohjelmat? Paljon löytyy kysymysmerkkejä.

Nostan hattua kaikille opettajille, vanhemmille ja ammattikasvattajille jotka kamppailevat tällaisten asioiden parissa, yrittäen puuttua, yrittäen auttaa. Ei ole kyse maailman yksinkertaisimmasta tai helpoimmasta asiasta. Jokainen kun katsoo asioita siitä omasta vinkkelistään ja kokonaiskuvaan tarvitaan aina useampi näkökulma ja tarina. Niin ja toki pitää mainita, että onhan sitä kiusaamista aikuisten maailmassakin. Tuskin yhtään sen helpompi asia sielläkään.

Jokainen tuntee tilanteen omalla tavallaan. Jokaisen tuntemukset ovat oikeat. Toinen voi kokea eri asian kiusaamisena, kuin toinen. Taustalla vaikuttavat aiemmat kokemukset. Ymmärrys toista kohtaan voi olla mm. siksi puutteellista. Oli sitten kyse kiusaajasta tai kiusatusta.

On helppo sanoa, että koulumaailmassa kiusaajan pitäisi olla se joka vaihtaa maisemaa. Kyllä, niinhän sen varmasti pitäisi olla, unelmatilanteessa. Jos kiusaaminen on selvää, toinen lyö toista, se nähdään ja se on toistuvaa, asia on helppo selvittää ja rangaistukset langettaa. Mutta jos kaikki tapahtuu vaivihkaa, silmiltä piilossa tai se on "vain" henkistä, tuleekin kuvaan muutama kerta vaikeampi puuttumisnäkökulma. Sana sanaa vastaan, kuka uskoo ketä, kuka puolustaa ketä ja kuka asettuu kenenkä puolelle. Ja taas ne tunteet. Tunnetaidot kehittyvät läpi elämän. 

Mikä sitten on normaalia ivailua tai ikään kuuluvaa tökeröä käyttäytymistä. Kuka tietää? Tunteet määrittelevät kokemuksia, tilanteita ja tulkintoja. Ei ole helppoa, ei. Kuka löytää tähän asiaan sen viisasten kiven, voi huutaa "Hep!".

Tuota pohdintaa voisi jatkaa loputtomiin, eikä se sittenkään olisi siinä. Siispä annan ehkä enemmän painoarvoa tälle:

Toisen tukeminen. 

Kiusattu tarvitsee tukea, kiusaaja tarvitsee tukea ja tukijat tarvitsevat tukea. Niin..

Joskus jokainen meistä tarvitsee kuuntelijaa, tukea ja tukiverkkoja. Yleensä ystävät, sukulaiset, läheiset, ovat heitä. 

Tukijan pitää jaksaa kuunnella ja kannustaa, olla olkapää ja eteenpäin tuuppija. Joskus asiat vaativat pitkän ajan ja auttajan täytyy löytää voimavaransa jostain. Auttajan täytyy myös tunnistaa omat voimavaransa ja rohkeasti sanoa milloin apuun tarvitaan esimerkiksi ammattilaista. Se ei toivottavasti tarkoita kuitenkaan sitä että auttaja kaikkoaisi tukiverkostosta, vaan että auttajan rooli muuttuu. Rakkaita ja läheisiä tarvitaan, mutta valitettavan usein vastoinkäymisen kohdatessa, sitä huomaa kuka oikeasti on tosi ystävä, lähimmäinen.

Tässä pääsiäisen aikaan luin Duudsoneitten Jarpin kommentin ystävyydestä. "Helppo olla kaveri silloin kun kaikki menee hyvin, mutta tosi ystävät seisoo rinnalla myös sillon ku sulla menee huonosti". Eipä voisi paremmin asiaa ilmaista.

Sanotaan, että elämästä pitäisi karsia negatiiviset asiat ja jopa ihmisetkin pois. Itse en niin ajattele. Jotkut ihmiset ovat luonteeltaan negatiivisempia,  kuin toiset. Suhtautuvat asioihin kyynisesti. Ehkä silloin toisen positiivisuutta juurikin tarvitaan, mutta ei muuttamaan toista, vaan tuomaan tasapainoa. 

Jos taas auttajan rooli muuttuu raskaaksi tai läheinen ystävä on elämäntilanteesta johtuen  negatiivinen ja raskas, ei etäisyyden ottaminen ole varmasti väärin, mutta jättäessään toisen yksin taakkansa kanssa, se kertoo minusta hälyttäviä asioita jättäjästä. Entäpä kun itse tarvitsee tukea. Kuka silloin auttaa, jos läheiset kaikkoaa? 

Omaa pohdintani Jarpin kommentin jatkoon on se, että aikuinen varmasti yleensä selviää vaikka "ystävä" selkänsä kääntää, mutta miten käy lapsen. Kavereita tulee ja kavereita menee. Punnitaanko jo tuossa vaiheessa ystävyydenvaa'alla kuka on  luottamuksen arvoinen. Kuka ei juoruile, ei loukkaa tai käyttäydy joka toinen tunti toisin. Ehkäpä punnitaan.

Ei entäpä lapsi, jolle selkänsäkääntäjä onkin läheinen aikuinen. Aikuinen saa tietää vastoinkäymisestä ja yhteydenpito loppuu siihen. Sanotaan, että yksikin turvallinen aikuinen riittää. Uskon niin myös, mutta se ei poista tuskaa siitä mitä lapsi kokee selän kääntyessä tai yhteydenottojen loppuessa. Tuki läheiseltä aikuiselta läheiselle lapselle voi olla vaikka vain viesti "Miten menee?".

Toivotan jokaiselle rohkeutta ja voimaa olla rohkeasti läheisensä tukiverkko ja tarvittaessa lopettaa teennäinen ystävyys. 

Tämä tällaista pääsiäismaanantain pohdintaa. Näidenkin päivien sanomaan liittyy kivi, liekkö se se viisasten kivi. Elämä kuitenkin voittaa ❤