Espanja vaihtui Latviaan ja Liettuaan

Isäntä on paiskinut hullun lailla töitä kahdessa eri pestissä ja ties kuinka kauan, selvittäen samalla itsensä insinööriksi. On ollut pitkiä päiviä niin hällä kuin meillä muillakin. Tämä loma oli siis kaikin puolin ansaittu. Täytyy kyllä sanoa, että vastoinkäymisillä oli tämä loma aikeissa alkaa, mutta kirjotan niistä ehkä joskus toiste. Voisi olla kooste kaikista kömmähdyksistämme.

Nyt siis seuraa tämän vuoden matkakertomuksemme Latvia-Liettua.

Starttasimme matkaan torstaina aamulla 2.7.2020. Lupasin ajaa, kun yllätys yllätys, isännän piti tehdä vielä vähän töitä..

Matkalla pysähdyimme tuttuihin paikkoihin Parkanon Shell ja Janakkalan Linnatuuli. Jälkimmäisestä ostimme Hesen ateriat mukaan, vaikka toki meillä eväitäkin oli. Sen verran pitää nuukailla, kun tiedossa oli laivan ruokien hinnat..

Saavuimme Siljan satamaan (Helsinkiin Olympiarantaan) kahden maissa. Laiva lähti neljältä, joten olimme ajoissa. Aurinko paistoi ihanasti. Oli tulossa hyvä merisää.

Saimme auton kunnialla ruumaan ja suuntasimme hyttiämme kohti. Se olikin tällä kertaa myös vähän astetta parempi, promenade luokan hytti ja sijaitsi kerroksessa nro 11. Toki ikkuna oli sisälle päin, ei merelle. Yleensä majoitumme halvimmassa mahdollisessa hytissä. Tästä kyydityksestä jouduimme pulittamaan liki 600€. Pienemmällä autolla summa olisi ollut vähän edullisempi.

Kävimme kannella, taxfeessä ja kiertelimme Serenaden kaupat. Koronan aiheuttaneet alet olivat hyvät. Karkit -25% ja suurin osa vaatteista -30%. 

Ja koska taasen tuli korona mainittua, vähän lisää siitäkin. Laivalla kuulutettiin tasaiseen tahtiin ohjeita turvallisuuteen ja hygieniaan. Niitä pystyivät nokkelimmat lukemaankin mm. hissien oven suusta. Lisäksi käsidesit olivat käytössä. Enää ei vaadittu muuta kuin taitoa ihmisille osata noudattaa ohjeistusta. Osa osasi, usea ei, mutta väkeä ei onneksi ruuhkaksi asti ollut.

Lupasimme olla tuomatta Coronaa Suomeen ja sen lupauksen pidimme.

Saavuimme Riikaan perjantaina puolituntia etuajassa eli klo 10:30. Sehän sopi hyvin!

Ajoimme tutun kaupungin ohi kohti majoituspaikkaamme. Ensimmäiset kolme yötä vietimme Dodo hotel nimisessä paikassa, hintaan 120€ . Heti sisäänkirjautuessa meiltä kaikilta mitattiin lämpö otsasta. Iso plussa tälle toimenpiteelle. Tuli turvallinen fiilis. Terveys kiinnosti sielläkin. Respan työntekijä palveli pleksin takaa.

Saimme kaksi huonetta kolmannesta kerroksesta, vastapäätä toisiaan. Molemmissa leveät parisängyt, ikkunan vieressä pöytä ja suihku/wc. Lapset majoittuvat toiseen ja me aikuiset toiseen huoneeseen. Hotelli oli siisti ja hyvä. Vähän sivussa, pari kilometriä vanhasta kaupungista. Auton jätimme hotellin viereen kadunvarsiparkkiin, vaikka olisi hotellilla ollut oma aidattu parkkipaikkansakin. Koimme paikan turvalliseksi.

Suuntasimme ekana päivänä kaksikin kertaa vanhaan kaupunkiin. Toisena päivänä kerran, mutta olimmekin siellä koko päivän ja kolmantena päivänä taasen parikin kertaa. Hyvin tuli siis kilometrejä ja mainittakoot, että kuljimme siis kävellen niin kuin yleensä aina. Taksit eivät ole meidän juttu. Kävellessä näkee enemmän!

Näiden kolmen päivän aikana tuli syötyä hyvin. Koimme mm. Lidon, jossa saa hyvinkin Latvialaista ruokaa ja ihan kivalla tavalla. Mieleen tuli Ikean -tyyli. Tarjottimelle kasattiin haluamat ruuat, osa pyytämällä tiskiltä ja osa valittiin valmiiksi annostelluista "purkeista". Tämä oli myös suhteellisen halpa paikka ja ruoka oli hyvää. Tuolla mitattiin sisääntulijoilta niinkään lämpö. Syötiin ihan kunnolla reilun 40€:n hintaan (5hlö).

Toiset mahtavat ruokaelämykset hankimme kauppahallista. Nakkipiiloja sekä pitzaa. Ei hajuakaan, mitä oikeat nimet olivat, mutta niiltä ne näyttivät. Maku oli taivaallinen!

Vanhakaupunki kukoisti kauniina. Kiertelimme kauppoja ja katuja nähden mm. Mustapäiden talon, Vapauden muistomerkin, lukuisia kirkkoja, linnan, puistoja sekä tottakai ystävyyskaupungin (Saksan Bremenin) Riiaan lajoittaman "Bremenin soittoniekat" -patsaan. Sen henkilön joka koskettaa noita eläinhahmoja uskotaan saavan hyvää onnea elämäänsä. Eihän tätä voinut jättää väliin! Toki ihan ylimpiin, minä en yltänyt eikä isäntä minua nostanut.. tulikohan nyt onnea vai ei?!

Nuorimmaisen toive jo edellisreissulla oli päästä jonkin rakennuksen yläilmoihin katsomaan maisemia. Nyt viimein tämä toteutui. Kiipesimme (hissi kuljetti suurimman matkan) ilmeisesti yliopiston (olikohan luonnontieteiden rakennus) näköalapaikalle. Aikuiselta tänne maksoi 6€, lapset pääsivät ilmaiseksi. Näkymät olivat kyllä mahtavat. Kauppahallit eli entiset Zeppelin ilmalaiva -hallit erottuivat selkeästi.

Turvaväleistä, käsihygieniasta sekä maskeista muistutettiin useissa paikoissa, kyltein, tarroin ja teippauksin. Maskit olivat julkisissa kulkuvälineissä pakolliset. Turvavälit toteutuivat suht hyvin kaikkialla muualla paitsi torilla.

Nopeaa meni ensimmäiset kolme päivää ja oli aika vaihtaa maisemia Liettuan Vilnaan. Sinne lähdimmekin hieman ristiriitaisin fiiliksin. Kaunasista kun ei edellis kerralla jäänyt niin mukava fiilis. Toki se johtui pitkälti kehnosta motellista. Ehkäpä juuri siitä johtuen meillä oli nyt tasokas majoitus Radisson Blue. Kaksi yötä viidelle hintaan 120€ sisältäen aamupalat. Toki saunaosastokin olisi ollut käytettävissä, mutta me emme siellä käyneet.

Matkaa oli noin 290 kilometriä. Teiden varsilla meitä tervehti tuttu näky haikaroita. Niitä oli kiva bongailla. Lähestyessämme Vilnaa, satoi vettä kunnolla, mutta paikan päällä olikin jo taas aurinkoista.

Saimme auton parkkiin hotellin alle hintaan 15€/vrk. Itse huoneemme sijaitsi todellakin tasokkaassa hotellissa ja 19.kerroksessa. maisemat olivat huimat. Korkeanpaikan kammoisena minulla oli tässä vähän purtavaa. Mielestäni tunsin kuinka talo heilui, vaikka insinööri mieheni vakuuttikin, ettei ihminen voi sitä tämän kokoisessa rakennuksessa tuntea..

Juniorisviitti käsitti ison huoneen, jossa oli levitettävä sohva, parisänky, lisävuode sekä muina kalusteina nojatuoli ja pöytäryhmä. Wc erikseen pesutilojen lisänä. Pesutiloissa tuplalavuaarit, kylpyamme ja erillinen suihku.

Tuolla kelpasi todellakin olla. Liettua aikoi voittaa meidät puolelleen.

Saapumispäivänämme maanantaina 6.7 oli Liettuassa Statehood day, joka tarkoitti paikallisille vapaapäivää. Liput liehuvat kaikkialla ja paikallisia oli paljon liikeellä. Neris -joen varrella oli koko illan musiikkitarjontaa ja se heijastettiin isoille skreeneille, jotta näkyi kauemmaskin. Näimme presidentin linnan pihassa lukuisia autoja, joissa liehuivat eri maiden liput. Mukana myös Suomi. Yhden autosaattueenkin bongasimme. Muu liikenne oli seis. 

Osa liikkeistä ja ravintoloista oli kiinni, mutta turistien näkökulmasta katsottuna tarjontaa oli silti.

Kävelimme täälläkin paljon, vaikka nyt majoituksemme olikin ihan keskustassa. Kävimme vanhan linnoituksen tornissa, useissa eri kirkoissa, joista erikseen voisi mainita Pyhän Annen kirkon sekä tuomiokirkon ja koko katedraalin aukean. Tuon aukean laidalla sijaitsee palatsi, jossa aikanaan Suomen herttua Juhana avioitui Katarina Jagellonican (Puolan kuninkaan tytär) kanssa. Pariskunta asettui asumaan Turun linnaan. 

Nähtävää oli paljon. Osaa tyydyimme ihailemaan ulkopuolelta (Gates of Dawn eli kaupungin portti. Tämä on pyhiinvaellus kohde. Portin kappelissa on Neitsyt Marian ikoni) ja osaa melko kaukaakin (Kolmen ristin kukkula, joka on perustettu seitsemän marttyyrikuoleman kokeneen munkin muistoksi. Tarinan todenperää ei ole voitu vahvistaa).

Söimme taasen hyvin. Ehkä parhaiten jäi mieleen paikallinen ruoka, jota nautimme kirkkoaukean laidalla. Kyseessä oli perunapannari, jossa oli pekonia ja hapankermaa päällä. Nami!

Katuja kuljeskellessamme saavuimme kaupunginosaan nimeltä Uzupis. Tämä oli nykyisin boheemia taiteilijoiden aluetta. Alue on leikkisästi julistautunut itsenäiseksi. Se omaa oman piispan, presidentin ja kansallislaulun! Kadunvarrella oli luettavissa perustuslaki (Suomeksikin) ja alueella jopa vietetään aprillipäivän aikaan itsenäisyyden juhlaa. Ennen muinoin alue on ollut köyhimpien asuttamaa, mutta nyttemmin varakkaammat ovat myös sinne tiensä löytäneet. Tämä kaikki selvisi meille vasta jälkikäteen, kun lähdin näkemäämme selvittelemään.

Keskiviikkona 8.7., oli aika jättää Vilna ja Liettua. Tänne palasimme ehkä vielä. Hyvä että annoimme Liettualle tämän mahdollisuuden.

Mainittakoot vielä Radissonin aamupala. Se oli lähes täydellinen. Vaikka ja mitä oli tarjolla. Itselle tärkeimmät (kasvisten lisäksi) croissantit sekä pekoni ja cappuccino olivat täydellisiä. Ja maisemat Sky Bar -kerroksesta 22, taasen henkeä salpaavat.

Hygieniasta huolehdittiin Liettuassa käsidesein sekä osassa paikoin maskein. Hotellissa henkilökunnalla oli maskit naamalla aamiaisella ja esim. respassa palvelivat pleksin takaa.

Ajelimme siis takaisin Latviaan keskiviikkona 8.7. Matkan reitti oli kuitenkin vähän eri, kuin Vilnaan tultaessa. Halusimme nähdä paikan nimeltä Siauliai. Tai oikeastaan tuon paikan Ristien mäen/ristikukkulan. Törmäsin tähän ennen reissua nettiä selaillessani.

Tuo paikka on alkanut rakentua jo 1860-luvulla. Ihmiset ovat käyneet siellä hiljetymässä, kiittämässä ja suremassakin. Kävijä on tuonut tullessaan sinne merkiksi ristin. Ison tai pienen. Toivon ja rakkauden näkökulma on ehkä se ristien yhdistävä ajatus, vaikka paikan varsinaista alkuperää voidaan vain arvella. Tarinoiden mukaan paikalla uskotaan olevan voimaa. Näistä tarinoita on ilmeisesti useitakin. Paikka on tuhottu aikanaan useampaakin kertaan, mutta 1980 luvun jälkeen alue on ryöpsähtänyt uuteen nousuun. Kun Paavi Johannes Paavali II vieraili siellä vuonna 1993, on ulkomaalaiset pyhiinvaeltajat löytäneet tiensä tuonne yhä paremmin. Alunperin ja vieläkään varsinaisesti, paikka ole uskonnollinen alue. Vaikuttava joka tapauksessa tuo oli. Ristien lomitse kulki polkuja sinne tänne ja kaikkialla oli ristejä ja paljon! Netistä löytyy tästä paljon kirjoituksia, jos haluatte lukea lisää.

Matkamme jatkui Jurmalaan. Majoituksemme seuraaviksi päiviksi oli Hotelli nimeltä Bella Jurmala. Tällä kertaa se tarkoitti huoneistoa ja maksoi kahdesta yöstä 120€. Erillinen makkari, jossa sänky ja parivuode, olohuone-keittiö -yhdistelmä, vuodesohvalla sekä parveke. Huoneistomme oli tällä kertaa alimmassa kerroksessa. Lattiat olivat kauttaaltaan laattaa ja kylmät. Ilmastointia ei tainnut olla. Muuten olimme tyytyväisiä. Rakennukset olivat selkeästi uusia. Hotelli sijaitsi noin viisi kilometriä keskustasta. Ekana päivänä kävelimme syömään kaupungin laidalle, mutta muuten kuljimme tuolla autolla.

Tämän pysähdyksen tarkoitus oli olla rentoutus. Nukkua myöhempään ja oleskella. Ei niinkään kierrellä esim. kirkkoja, joista ainakin lapset olivat taasen saaneet yliannostuksen. 

Torstaina suuntasimme rantsuun. Auton saimme heti parkkiin (koko päivä 2€) ostoskadun Jomas Iela -viereen. Edelliskesänä parkkipaikkaa ei löytynyt, joten jätimme silloin rannan väliin. 

Levitimme tavaramme, isäntä alkoi lukea kirjaa ja tytöt juoksivat pitkin biitsiä, kun taivaalle alkoi kerääntyä synkkiä pilviä melkein kuin tyhjästä. Tuuli alkoi viuhua ja meidän oli kerättävä kamamme pois ja lähdettävä. Päästyämme autoon oli myräkkä jo ohi.. päätimme kiertää katua ensin hetken, syödä jäätelöt (en minä), juoda oluet (kyllä minäkin) ja mennä takaisin rantaan. Tuolle kerralla se onnistuikin hyvin. Tytöt jopa uivat tuolla Riianlahdessa. 

Jurmalasta parhaiten mieleen jäi puuteri hiekka sekä loistavat perunat!

Perjantaina 10.7 automme starttasi kohti Ainazin superalkoa. Se oli ainakin vanhimman lapsemme yksi odotetuimmista asioista. Limsaa pullo tolkulla. Mukaan siis ostettiin hirmu määrä Coca Colaa sekä Pepsiä. Ja toki myös muutakin esim. Vinho Verdeä ja Riga Black Balsamia. Ostimme myös alkoholitonta olutta. Se kun oli tuolla paljon halvempaa ja isäntä juo sitä usein saunajuomana. 

Saavuimme Riikaan sokkona. Päätimme valita viimeisen yön majoituksen vasta siellä. Päädyimme samaan tuttuun ja halpaan Dodo -hotelliin. Yö maksoi sen 40€ ja tällä kertaa kyseessä oli perhehuone. Käsitti pesuhuoneen lisäksi kerrossängyn, pöydän ja parisängyn.

Aamulla luovutimme huoneen ja lähdimme aamupalalle keskustaan. Tarkoitus oli muutenkin pyöriä viimeinen päivä kaupungilla. Oli kaunis päivä. Auton veimme ihan keskustaan samaan parkkiin mihin vuosi sittenkin. Neljä tuntia parkkia maksoi 12€.

Laivamme kohti Suomea lähti lauantaina klo 16:30. Tällä kertaa hyttimme sijaitsi kannella 10. Seurasimme lähtöä kannelta käsin. Kaiken kaikkiaan kilometrejä kertyi 1721km. Täytyy sanoa, että tämä loma rentoutti. Sopivasti puuhaa, lepoa ja nähtävää. Vähän tuo isäntä teki töitä samalla, mutta eipä päässyt töihin fyysisesti lähtemään.

Automatkaillessa näkee kyllä enemmän ja mahtavuutta on se, kun saa itse päättää mihin menee ja milloin. Toki kuskia käy välillä sääliksi, minä kun en isoissa kaupungeissa mielelläni aja. 

Nyt on aika kiittää ja aloittaa seuraavan loman suunnittelu.

 

Alkukesä

Lapuan liikennepuiston vieressä on tänä kesänä lampaita.

Kesäloma. 

Mukava lukea tuolta instasta ja facesta toisten lomapuuhista. Katsella kuvia ja saada ehkä ideoita omaankin lomaan.

Joku on maalannut. Joku on laittanut puutarhaa uusiksi. Useat ovat olleet rannoilla. Kalajoki näyttää olevan kansoitettu. On retkeilty, asuntovaunuiltu ja syöty hyvin. Jokainen on puuhannut sitä mistä tykkää. Keksinyt tavan lomailla.

Meidän kesälomasuunnitelmat menivät yllätys yllätys, koronan takia uusiksi. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meillä olisi ollut asunto vuokralla Espanjassa parisen viikkoa heti kohta juhannuksen jälkeen. Ne suunnitelmat jäivät siis haaveiksi.

Jäin lomalle. Eka viikko vaihtui kuitenkin toisenlaisiin suunnitelmiin. Sain ystävän ihanat lapsoset vierailulle muutamaksi päivää. 

Jotenkin koin olevani omillekin lapsille mukavampi äiti, kun ympärillä oli väkeä. Ei ollut tarvetta suorittaa, siivota ja puunailla, patistaa ketään tekemään mitään. Kävimme jäätelöillä, liikennepuistossa, uimme omassa altaassa, kolusimme leikkipuistoja, nautimme auringosta ja vain olimme. Oli aika pysähtyä.

Nautin ihmetellä pikkulapsen tavoin elämää. Elää vähän jopa mielikuvituksessa. Omat lapset alkavat olla jo sen verran isoja, että ihan vastaavaa meillä ei enää muuten ole. Nämä olivat ihanat päivät 💕

Lomallemme ei ollut isoja vaatimuksia. Kunhan saisimme olla perheellä yhdessä ilman töitä. Täällä kotona se ei toteudu. Isäntä on liiakseen kiinni töissään ja ne vievät mennessään.

Aloimme suunnitella.

Eräänä aurinkoisena aamuna sitten sen teimme. Varasimme Siljan reittimatkan Helsingistä Latviaan Riikaan. 

Lähtö oli 2.7.20 ja paluu 12.7.20. Aikaa jäi siis aika mukavasti tutustua maahan muutoinkin kuin vain tuohon pääkaupunkiin. Päätimme vierailla lisäksi Liettuassakin. Viime kesänä vierailimme kyllä jo molemmissa maissa, mutta yhteensä vain noin neljä päivää.

Nyt tuo reissu on jo takanapäin ja täytyy sanoa, että olo on raukean levännyt. Loma kävi siis toteen. On sanottu, hoidettu kiireelliset asiat kuntoon, tehty melkein täydellinen siivous taloon ja pyykit pesty. Pesin jopa puolet talon ikkunoista! Iso saavutus minulle. Se kun lukeutuu niihin asioihin, mitä inhoan ja mikä jää useana vuotena tekemättä. Tänään olisi vuorossa mansikoiden hakeminen. 

Kirjoitan matkakertomusta nyt rauhassa. Lähinnä muistoksi mukavaksi, mutta myös halukkaille lukemiseksi ja kukaties ehkä sieltä voi joku jotain hyödyllistä bongata.

Checkpoint ja vähän muutakin

Noin puoli vuotta vannotuista uudenvuoden lupauksista. On hyvä tsekata missä mennään.

Homman nimihän oli, elämäntapa remontti jatkukoon! Eli ruokavalio parempaan suuntaan ja kunnon pitäminen saavutetussa tilassa. Taisinpa mainita myös jotain lapsiin panostamisesta sekä matkailusta..

Tässä siis muistiin puolen vuoden checkpoint.

Aloitetaan kunnosta. Pysynyt samana, sanoisin. Lenkkeiltyä tulee edelleen, mutta ei päivittäin. Lenkkien pituus vaihtelee muutamasta kilometristä kymmeneen kilometriin. Välillä juoksen, välillä köpöttelen ja useimmiten yksin. Mukavaa aivojen nollausta. Juoksulenkille voin lapset huolia ja kävelemään kenet vain. Isäntää en juoksemaan ota. Sain hänestä traumoja tätä harrastusta aloittaessani. Juoksi edelle, juoksi takaisin, hyöri ja pyöri, kuin lapsi, kun menin kuulemma niin hiljaa! Juoskoot itsekseen, jos mun vauhti ei miellytä, sanoin ja sana on pitänyt. Tarkoituksenani ei ole missään vaiheessa ollut maraton tai kisailu kenenkään muun kanssa kuin itseni.

Korona vei salilla käynnin ilon pois, mutta muutama viikko sitten sekin "harrastus" vapautui arkeeni uudelleen. Siitä lähtien olen käynyt siellä kaksi kertaa viikossa. Ihanaa. Varsinaisesti en kyllä siitä tykkää, mutta mitä vain hyvin voinnin eteen. Mikäs sen parempaa, kuin kipeät lihakset! Tietää tehneensä hommia.

Latinofittiä tuli tanssahdeltua kotona kerta viikkoon ja melkein kaikki sähköiset etätunnit. Viimeisin tosin taisi jäädä tekemättä. 

Ruokavalion terveellistäminen. Hyvällä mallilla se on kyllä ollutkin, mutta aina on parantamisen varaa.

Sokerittomuus jatkuu. Tosin olen yrittänyt asennoitua siihen, että jossain vaiheessa pystyisin sallimaan itselleni vähäisen määrän sokeria. Minun tapauksessani suklaata. Muuta sokeria en kaipaa. Satunnaisia maisteluita olenkin tehnyt, mutta harkitusti. Edelleenkään en maistele muiden mieliksi vaan itseäni kuunnellen. Jotain kertoja on tullut törmättyä sanoihin "Ota vain, ei tässä paljoa sokeria ole" tai "Voithan sä joskus maistaa". Juu, niin voin. Sitten kun itsestä siltä tuntuu ja haluan maistaa.

Olen opetellut maistelemaan luonnon omia herkkuja. Kokeilussa on ollut tutun nokkosen lisäksi mm. maitohorsma ja voikukka. Lisäksi yrttitarhassa (laatikossa) kasvavat ruohosipuli, minttu, suolaheinä, oregano, persilja, basilika ja lipstikka. Näitä ruokien sekaan ja namskis! Helle päivien ehdoton janojuoma on ollut mintulla ja sitruunalla maustettu kuplavesi. Voi näistä helteistä niin nautin!

Mintut kasvavat omassa yrttitarhassa.

Omppupuut näyttivät kukkivan niin, että eiköhän sieltä jokunen omppu loppu kesästä suuhun löydy. Kirsikat näyttävät seuraavan tuttua kaavaa. Itse puussa ei vielä hetki sitten lehtiä ollut, mutta muutama kukka kyllä. Nyt ovat lehdet osaan puuhun kasvaneet. Mahtavatkohan nytkään kukat muuttua kirsikoiksi asti.. marjoja nimittäin elämäntaparemonttini kaipaisi. Niitä on ruokavaliossa ihan liian vähän. Smoothiet olivat yhteen aikaan joka viikkoista herkkua, mutta nyt tälle keväälle niitä on pitänyt säännöstellä, että ylipäätään riittävät uuteen marja-aikaan asti. Mansikoita näyttää tulevan. Kunhan joku ne muistaa poimia!

Viimein kirsikkapuuhun alkoivat tulla lehdetkin.

Näin kauniilta kukkaset näyttivät
lehdettömässä puussa.

Lisäksi lupailin panostaa enemmän lapsiini. Se on todellakin toteutunut. Olemme retkeilleet ja jopa pelailleet yhdessä, paljon tavallista enemmän. Tähän varmasti auttoi koronan tuoma lisäaika eli jotain hyvää siinäkin! Eilen olimme jo kolmatta kertaa uimarannalla.

Matkailu. Se ei ole toteutunut millään muotoa. Tai no. Se on keskittynyt Suomen metsien kollaamiseen. Pariisi peruuntui, samoin kuin Espanjakin. Jotain kuitenkin on ehkä suunnitelmissa ja ne näyttäisivät toteutuvan. Niistä lisää joskus..

Biitsipicnic

Kuuntelen ääniä ympärilläni. Kiljahduksia, lähinnä lasten ilosta ja surusta. Kuuluu aikuisten ääniä, neuvoja, komentoja. Musiikki pauhaa ja jokunen moottori hyrrää. Ohi tepastelee lokki. Taitaa odottaa almuja ihmisiltä. Ympärillä tapahtuu aika paljon ja mä vaan nautin. Joskus väkijoukon melu rasittaa, nyt ei. Ehkäpä suljen silmäni hetkeksi. Mahtaakohan uni tulla.

Tämäkin vaihe elämässä on koittanut. Makaan tyttöjen kanssa rannalla. Välillä kukin käy uimassa, välillä vaan maataan. Vesi on kylmää, mutta sepäs sopii hyvin näihin helteisiin. Virkistää kivasti. Ketään ei tarvitse enää vahtia. Kaikki jo kyllin isoja.

Lasten ollessa pieniä, ei kyllä tullut usein rannoille lähdettyä. Olikohan se liian raskasta? Nostan jokaiselle vanhemmalle täällä hattua. Ihana kun jaksatte. Kainalot täynnä kasseja mistä löytyy pyyhettä, rasvaa, uimahärveleitä, eväitä ja kuka ties mitä. Käsissä pieni käsi, ehkä jopa molemmin puolin. Joku juoksee omille teilleen ja aikuinen tavaroineen perässä. Moni aikuinen seisoo vedessä. Silmät tarkkana. 

Tänään mekin siis pakattiin mukaan eväät ja keräsin voimani lähtemään rantsuun. Toteutui haaveiltu biitsipicnic. Nyt on eväät syöty ja hyvä olla. Ei tämä hassumpaa ole. Enkö ennen jaksanut vai eikö vaan ollut aikaa? Nyt tuntuu jo ihan lomalta. Ei paremmasta väliä. Elämä on tässä. 

Pojalleni

Kirjoitettu 30.5.2020.

Luomeni tuntuvat raskailta. Minua väsyttää. Kello on jo paljon.

Katselen sinua. Olet osa minua. Niin rakas. Niin särkyvää, mutta silti niin lujaa. Elämä edessä, mutta silti jo aika paljon takana.

Muistan ensimmäiset hymysi. Haparoivat askeleesi. Kuinka sanoit ensimmäisen kerran "Äiti".

Rakastit junia ja pelkäsit Isoa pahaa sutta. Eräätkin kerrat solmutit meidät turvaan makuuhuoneeseen. Minut, siskosi ja sinut. Olit sankarimme silloin.

Heräsit keskellä yötä. Tai et herännyt vaan kävelit unissasi. Kävelit ja touhusit.

Sait ystäviä. Urheilu valtasi maailmasi. Opin sinulta paljon ja opin edelleen. Opetat minulle elämää ja opin samalla paljon minusta itsestäni. Aloin pitämään jalkapallosta. Minä jääkiekkoihminen. En vieläkään kaikkia sääntöjä osaa, mutta tärkeimmän osaan. Olla kanssasi siellä missä sinä viihdyt. Tai, no rehellisyyden nimissä, en kaikkialla. En ymmärrä tietokonepeleistä ja toki tarvitset omaa aikaa ja tilaa. 

Olet tarvinnut apuani. Joka päivä tarvitset sitä vähemmän. Teet ruokaa, siivoat ja autat. Olet aina osannut huolehtia toisista. Oli sitten kyse ystävästä tai pikkusiskosta.

Tuli aika jolloin sinä opetit minulle puhelimen käyttöä. Minä, kalkkis, en osannut edes vastata ensimmäiseen älykännykkääni. Sinä et nauranut, vaan opetit. Tai kun en saanut läppäristä ääniä kuulumaan, pieni käden liike ja se oli siinä. Silmissä toki tietty pieni pilke.

Olen onnellinen. Onnellinen että me olemme saaneet sinut. Olet meidän, vaikka et olekaan. 

Teit meistä vanhempia. Minusta äidin, puolisostani isän. Ilman sinua emme olisi me. Olet kohta aikuinen. Tarvitset meitä vähemmän. Me tarvitsemme silti sinua, mutta maailma on sinun. 

On mahtavaa ajatella, mitä sinusta tulee. Minkä alan ammattilainen. Missä asut. Kenen kanssa. Mitä harrastat vai harrastatko. Miten elämä kuljettaa. 

Tuli sinusta mitä tahansa. Teit mitä tahansa. Rakastan ja arvostan aina sinua. Ei ole asiaa mitä et voisi minulle vaikka keskellä yötä soittaa, mutta hyväksyn sen ettet kaikkea tule minulle kertomaan. Ei sinun kuulukaan niin tehdä, tulee ihmisiä toisella roolilla. Äidin tulee se kestää ja hyväksyä. Taustalla olen ja sen haluan sinun tietävän. 

Tämä on sinun tulevaisuutesi, sinun elämäsi. Kaikki on vielä edessä. Saavutat mitä haluat, mutta kuuhun ei tarvitse kurkottaa, ellet itse halua sitä kokeilla.

Toivon elämääsi vain parasta. Mutta parasta ei voi saavuttaa ilman vastoinkäymisiä. Se on elämää. "Life isn't about waiting for the storm to pass. It's about learning to dance in the rain." -lukee olohuoneemme seinällä. Näin ajattelen. Myrskyä tulee, mutta niistä kyllä selviää. 

Selviää ja menee eteenpäin. Me tukenasi aina ja ikuisesti.

Yläkoulu on taputeltu. Uudet haasteet odottavat. Muutama vuosi ennen maagista 18 vuoden ikää. Aika menee äkkiä. Seuraan haikeana, mutta ylpeänä kasvuasi. Sinusta tulee juuri sellainen kuin pitääkin. 

Halkean ylpeydestä. Olet poikani ♥️

Nyt pelaat tuolla. Et ole tässä. Katselen sinua kaukaa. Näytät onnelliselta. Uskon sitä sinun olevankin. 

Viimein annan itselleni luvan mennä nukkumaan. Sinä pystyt. Sinä pärjäät. Olet sankari edelleen.

Patalahden luonnonsuojelualue ja Korkeakoski

Ja nämä sijaitsevat siis Maaningalla, Pohjois-Savossa. 

Patalahden luonnonsuojelualueen reippailulle starttasimme matkaan yhdessä koko perheen ja appivanhempieni kanssa. 

Päivä vaikutti sateiselta ja tuuliseltakin, joten jätimme eväät tällä kertaa ottamatta. Kävimme pelkästään ulkoilemassa. 

Reitti kulki melko helppokulkuista polkua pitkin, umpeen kasvavan Patalahden ympäri. Osan reitistä olisi voinut kiertää hyvin jopa rattaiden kanssa. Kaiken kaikkiaan polulla oli pituutta 5,1km.

Reitin varrella oli pieniä siltoja, parikin laavua (kivasti reitin alku- ja loppupuolella) sekä lintutorneja, joissa näytti lintubongarit viihtyvän. Onneksi joukostamme lähtevä ääni ei kaikkia lintuja pelottanut pois. 

Mekin näimme lukuisia lintuja, mutta niistä ainut tunnistamani taisi olla joutsen tai pikemminkin parvi joutsenia. Harmi kun kunnon kamera ei sattunut mukaan. Puhelimella en niitä saanut tallennettua kuvaan.

Lintujen äänistä isäntä tunnisti Taivaanvuohen. Se oli kyllä kivan kuuloinen, mutta ääni ei kuulemma tule linnun ääntelystä, vaan pyrstösulista, joista ilmavirta äänen synnyttää. Aina oppii uutta.

Illalla piipahdimme vielä Korkeakoskella. Korkeakoskihan on Suomen korkein vapaana virtaava koski. Pituutta sillä on 36m. Vesi vyöryy alas kuin "portaittain". Vesimäärä on isoimmillaan luonnollisesti keväällä, lumien sulaessa. Kyllä tuo paikka on vaikuttava ja kaunis! Kesäisin paikassa toimii pieni kahvila. Paikan historiasta lukee monella sivustolla lisää.

Tällä kertaa emme kanjonin kierrosta kiertäneet, mutta ehkä taas jo seuraavalla kerralla. Tuo ympäristö on niin ikään luonnonsuojelualuetta. Kanjonin kierros on yhteensä 3,5km pitkä. Se kiertää varsin mielenkiintoisen ja raskaankin reitin nousten ja laskien kanjonin reunustaa. 

Reitille on hiljattain uusittu portaikkoa, joten se mahtaa olla hyvässä kunnossa. Nyt kanjonissa alhaalla näytti olevan vielä lunta. Reitille saa lisäpituutta ja jaloille lisätreeniä, kulkemalla samaa reittiä takaisin. Jos haluaa päästä helpommalla, voi takaisin talsia asfalttitietäkin pitkin. Tällöin reitti takaisin on reilut 2km.

Meidän "eväs- ja majoituspaikka" tarjosi upean iltapalan tunnelmallisessa kodassa, jossa on tullut jopa talvipakasilla useampikin yö nukuttua.

Ai niin pitää kyllä lisätä vielä kuva pelityynestä Tuovilanlahdesta. Maaningalta eivät käynti- ja kuvauskohteet lopu kesken.

Päivä oli upea, niin seuran kuin maisemienkin puolesta. Otetaanpa joku kerta uudestaan!  

Vitmossenin vaellus- ja muinaispolku

Vitmossenin vaelluspolku, oli tämän päivän reippailumme. Kroppa huutikin jo liikuntaa. Olin ollut paikalla melkein kolme päivää.

Auton nokka siis osoitti kohti Vöyriä. Sieltä tarkemmin sanottuna Tuckorin kylää. Google Maps toki johdatti meitä aluksi harhaan. Jännä miten Euroopan road tripillä emme kertaakaan ajaneet harhaan, Suomessa kyllä useinkin.

Jätimme auton kiltisti ketjuportin taa. Ilmeisesti talvisin ja keväisin tiet suljetaan autoilijoilta. Olisi ketjun saanut aukikin, mutta olimme tunnollisia ja kävelimme alun reilut 4km.

Ensimmäinen näkemämme kohde oli siis muinaiskylä. Paikka oltiin tehty arveltuun pronssikauden tyyliin. Edessämme kohosi talo, jonka ovi oli kyllä kaunis. Kovasti mietitytti, siltäkö aikanaan olivat talojen ovet ehkä näyttäneet. Jotenkin rakennuksesta tuli hieman kummitusmainen tunnelma. Taljoja ja pimeää. Mutta voin kuvitella, että sellaista on joskus ollut. Talon pöydällä oli purkki, johon sai lantin sujauttaa. Olettaisin, että paikan kunnossa pitoon.

Pihassa oli myös kivikauden talo. Sieltä löytyi patsas-ihmisiäkin. Lapset eivät halunneet kuvaan heidän kanssaan. Hätinä  suostuivat taloon sisälle. Olihan siinä erikoista tunnelmaa, kun ovena olikin jonkin eläimen nahka ja pienessä kotamaisessa "tuvassa" nuo parit patsaat.

Kylän jälkeen alkoi melko vaikea kulkuinen maasto. Polku puikkelehti kallioisen ja synkän metsän välissä. Osa metsästä oli alhaalta ihan kuollutta, sinne ei juurikaan aurinko paistanut. Välillä oli nousuja ja välillä laskuja ja siellä täällä polun varrella  hautaröylkiöitä sekä -raunoita. Olihan se vaikuttavaa, täytyy myöntää. Ajatukset vaelsivat entisajassa. Millaista elämä on silloin aikanaan oikeasti ollut. Vaikea edes kuvitella.

Hyvin kuivaoksaista ja naavaista puuta,
oli siellä täällä.

Hautaraunio. Näitä oli useita.

Komeat siirtolohkareet.

Poluilla ei ilmeisesti aivan mahdottomasti ole ollut ainakaan tähän aikaan, tänä vuonna väkeä. Polut olivat kyllä melko selkeät, mutta viestivät myös siitä, ettei niillä säännöllisesti ole ollut tarpojia. Me emme koko päivänä nähneet muita patikoijia.

Nouseva metsäpolku.

Tasaisilta kallioilta oli jäkälä poluilta poissa. Tälläistä oli vain alun ja lopun helpompi kulkuisilla osuuksilla.

Polku oli merkitty punaisilla merkeillä ja opastauluja oli siellä täällä matkan varrella. Välillä merkkejä oli kyllä hyvin harvakseltaan, että piti jo miettiä olemmeko oikealla suunnalla ollenkaan. Toki selkeitä muita polkuja ei haarautunut muuta kuin yhdessä kohdassa, joten uskoimme loppuun asti olevamme oikealla tiellä. Ja niin olimmekin. Loppu päässä, polun vieressä oli kivan näköinen metsämökki sekä sauna. Vieressä oli metsälampi. Paikka oli kivan näköinen ja houkutti kovasti, mutta ilmeisesti se oli yksityisen oma. Tien päässä oli niin ikään ketjuportti.

Pysähdyimme vasta lähellä automme jättöpaikkaa syömään eväitä tai tällä kertaa se tarkoitti muurinpohjalättyjen paistoa. Paikkana oli paikallisen metsästysseuran nuotiomökki. Jos vaan oikein teksteistä ymmärsimme. Pääkielenä oli tottakai ruotsi. Ymmärtääksemme siellä sai olla. Olikin jo nälkä. Kaikille maistui.

Kilometrejä tuli yhteensä noin 15. Niistä osa syntyi siitä, kun emme itse kohteeseen suoraan autolla tuon ketjuportin takia päässeet. Se toki oli meillä jo tiedossakin. Olimme hakemassa useiden kilometrien reippailua. Oli kiva päivä ja kaunista, taasen erilaista, mutta mukavaa. Mihin seuraavaksi, aloin jo miettiä..

P.s. pakko vielä lisätä, että kylläpä matkan aikana näimme monenlaista elämää. Villikissoja, yli lentäviä kurkia, useita metsäjäniksiä sekä hirviä kaksin kappalein, niin ison kuin pienenemmänkin. Olipahan meillä oma eläinpuisto!