Fuengirola ja olympialaisten päätös!

 Maanantai 3.7.2023.

Oli kaunis maanantai ja jälleen kuuma päivä.

Söimme aamupalat, kävimme kävelyllä ja altailla uimassa, ennenkö pakkasimme koko viidenhengen perheemme Citroéniin ja otimme suunnaksi Nerjasta noin 90km:n päässä olevan Fuengirolan. Toinen vaihtoehto olisi ollut Granada, mutta lapset halusivat Fuegirolaan, joten sinne siis menimme. Ja se sopi varsinkin isännälle oikein hyvin. Kohta selviää miksi!

Kyllä tähän niin mielelläni
 F-kirjaimen eteen laittaisin,
mutta kuvaaja ei sitä ole halunnut
kuvaan ottaa!

Ajelimme ensin A7-tietä, mutta poikkesimme hyvin pian Málagan jälkeen rantatielle, jotta näkisimme enemmän emmekä maksulliselle Ap7 tielle osuisi.

Reitti meni jo tuttuun tapaan mm. Torremolinoksen, Benalmadenan ja Los Bolichesin kautta. Rantatie oli tosiaan sikäli kiva tie, että siinä näki enemmän, mutta taivas siinä piti myös pysähdellä ruuhkissa ja pyöriä ympyröissä..

Oli kiva nähdä millaisissa maisemissa mm. appivanhempani ovat menneinä talvina majoittuneet ja missä isännän veli on musiikkikeikkojansa festivaaleilla vedellyt (kannattaa tsekata esim. instagamista deejiietutukka tai tiktokista DJ-etutukka). Kuvat kertovat toki paljon, mutta eivät kaikkea. Omin silmin nähtynä kaikki on aina parempaa.

Benalmadena.

Matkan maisemia.

Joka vuotinen perheemme olympialaisturnaus oli yhä kesken. Kisaamme siis yleensä juhannuksena ja tälle vuodelle se tarkoitti reissussa kisailua. Jokainen perheenjäsen saa keksiä oman lajinsa ja luonnollisesti tulokset pisteytetään ja lopulta voittaja palkitaan. Yksi laji oli epäonnisuuden takia edelleen kisaamatta.

Isäntä oli keksinyt lajikseen minigolfin. Sitä olimme yrittäneet Herradurassa (rannikkoa ylöspäin) jo kolmeen kertaan tehdä, mutta paikka ei halunnut olla meille auki. Melkein isäntä jo lajia vaihtoikin, kunnes pikaisella googlettelulla selvitimme, että Fuengirolassa olisi myös minigolf. Sinne siis lasten tietämättä mapsimme meitä ohjasi. 

Kun lapset hoksasivat missä olemme, oli ensimmäinen tiedustelu se, että onhan se varmasti auki.. no niin aikakin tällä(kin) kertaa väylämme niin kertoivat (auki joka päivä klo 12-22) ja onneksemme näimme heti alueella ihmisiä. Portitkin olivat lupaavasti auki. Aiemmasta epäonnisuudesta voit halutessasi lukea lisää ensimmäisestä Espanjan postauksestani Hola Nerja (Espanja)!

Auton sai parkkiin kätevästi tien reunaan, eikä maksanut mitään. Monesti olen kirjoittanut, että emme reissuun pihistelemään lähde, mutta ei säästökään mitään haittaa. Se mahdollistaa pitkällä tähtäimellä tulevaisuuden reissuja!

Fuengirola Adventure Golf tarjosi meille perhelipun (2+2), johon ostimme vielä yhden aikuisen pelailun päälle hintaan 40,50€. Herradurassa golf olisi maksanut enemmän. Minigolfissa oli 18 rataa, tai oikeastaan kyllä 19. Yhtä ei oltu enää pistelaskutaulukkoon vain kirjattu. 

Rata alkoi portin vasemmalta puolelta.

Tähän maksettiin golffaus.
Samassa oli myös pieni ravintola.

Pelailu oli hauskaa, varsinkin kun tunnuin siinä olevan ihan hyvä! Olen aina ollut huono kilpailemaan. Ei siksi että häviö harmittaisi, vaan siksi että en yleensä tosipaikan tullen yksinkertaisesti onnistu. Joskus sitten yllätän itseni ja toisetkin ja juuri tuolloin kävi niin.

Mm. Tältä rata näytti.

Viimeinen reikä!

Meillä jokaisella oli vaiheita. Pallot lensivät ihan mihin sattuu ja niitä kurkoteltiin melkein mistä vain. Toinen tyttäristämme haki jopa vähän viilennystä itselleen yhdessä esteessä. Saimme lopulta pelimme suoritettua mielestämme ihan ok ajassa, reilussa tunnissa. Takana tulevien ilmeessä oli kyllä välillä havaittavissa ilmeet "voi, harjoitelkaa jossain muualla". Huomioitavaa oli se, ettemme olleet juurikaan  koskaan lajia pelanneet. Minä ja isäntä, reilut 20 vuotta sitten Mallorcalla. Siitä ei ole kyllä muistikuvaa onnistuiko silloin vai ei ja muu perhe pelasi ensimmäistä kertaa. 

Niinhän siinä sitten kävi, että minä voitin ja hyvänä kakkosena tuli poikamme, sitten isäntä ja tytöt. Olin onneni kukkuloilla ja kun taas isäntää harmitti. Hän ei ole koskaan ollut hyvä häviäjä. Melkein laski pisteet vielä uudelleen ja uudelleen... ehkä jopa harmitteli, ettei joutunut lajiaan vaihtamaan. Vaikka eihän hän mitään myönnä..

Lopputulema olympialaisissamme oli kuitenkin karusti se, ettei yhden lajin voitto minua hänniltä nostanut. Isäntä voitti kokonaiskisan, poikamme oli toinen ja me tytöt nuorimmasta vanhimpaan viimeisinä. Vanhempia ei tänä(kään) vuonna palkittu. Lapset saivat herkkupalkinnot. Ensi vuonna ei enää ehkä tällä kokoonpanolla pelaillakaan. Tai sitten pelataan, taitaa jää nähtäväksi. Poikamme on silloin armeijanharmaissa. 

Ostoskeskus Miramar.

Kukkien loistoa.

Kovin nälkäisinä päätimme lähteä etsimään ruokapaikkaa tyttäremme bongaamasta Miramarin ostoskeskuksesta. Sinne pääsimmekin radalta kätevästi kävellen. 

Ostoskeskus oli suuri. Siellä olisi saanut kulumaan päivän jos toisenkin. Söimme tylsästi Burger Kingissä ja pojat ottivat suunnaksi kattokerroksen, jossa oli karting-rata ja "poikkis" eli baari. Se sopi heille odottelupaikaksi, kun me tytöt vähän shoppailimme. 

Oli Primarkia, Springfieldiä ja vaikka mitä. Tytöt löysivät vaatetta jos eräänkin, mutta malttoivat onneksi shoppailun lopulta lopettaakin niin, että eivät pojat ehtineet poikkiksessa liikaa aikaa viettää.

Castillo Sohail näkyy horisontissa.

Itse olisin halunnut vielä Castillo Sohailissa käydä, mutta muu väki oli jo valmis matkaamaan Nerjaan. Unohdin siis tällä kertaa toiveeni. Kaikkialle ei pääse, mutta jääpä seuraavaankin kertaan jotain katseltavaa! Sain kuitenkin jonkinlaisen kuvan linnasta edes kaukaa.

Takaisin matelimme samaa tietä kuin tulimmekin. Väkeä oli liikenteessä vähintään saman verran, ehkä jopa enemmän.

Torremolinos.

A7

Ehdimme juuri ja juuri hotellille uimaan ennenkö allas suljettiin. Se kruunasi helteisen päivän. 

Päivä Gibraltarilla

 Torstai 29.6.23.

Tämä oli kohteemme!

Kello herätti seitsemältä ja pakkailimme kimpsuja ja kampsuja lähteäksemme vähän kauemmas, nimittäin Gibraltarille, Iso-Britanniaan. Tänne lähdimme vajaalla miehityksellä. Vanhin lapsistamme jäi tupavahdiksi, mutta kaksi nuorempaa lähtivät innolla mukaan.

Tankkasimme auton (95E10 maksoi 1,658€/litra) ja suuntasimme kohti motaria. Tämäkin tie oli jo tullut meille tutuksi. Ajettiin ihan tosissaan, välillä 120km/h, vaikka rajoitus olisikin toisin sanonut. Paikallisten ajotavasta tiesi tarkalleen missä nopeusvalvontakamerat olivat. Äkkiä vauhti hiljennettiin sallittuun ja heti kameran jälkeen taas taala pohjaan. Äkkiä tähän totuin minäkin, vaikka arkana kuskina itseäni pidänkin.

Huoltoasemilla tankattiin asiakkaan puolesta.
Sai toki sen tehdä itsekin.

Malagan jälkeen tie A7 muuttui Ap7, mikä tarkoitti maksullista motaria. Pätkän sitä ajoimmekin, kunnes poikkesimme puomien kautta rantatielle. Tuo ajettu pätkä maksoi reilut 5€. Rantatie olikin sitten melkoista pysähtelyä. Liikennevaloja, liikenneympyröitä ja ruuhkaa. Rantatietä ajelemalla näimme kuitenkin ehkä enemmän kuin motari-vaihtoehdolla. 

"Caravaanareita" oli ilmeisen paljon Espanjassa. Ei vain ulkomaankilvillä olevia asuntoautoja vaan ihan paikallisiakin. Leirintäalueita oli paljon ja samoin rantojen parkkipaikat ja tienvarret olivat näitä täynnä. 

Saaavuimme La Linea de la Conceptionin kaupunkiin Gibraltarin rajalle noin kello 12. Oli kuuma päivä noin 32 astetta, mutta ei tuullut oikeastaan yhtään. Gibraltarin vuori loisti ylväänä kauas! 

Näkymää matkalta Gibraltarille.

Jätimme auton parkkiin maksulliselle alueelle ennen rajaa. Sinne mahtui hyvin ja onneksi luin vasta jälkikäteen, että näillä parkkipaikoilla voi olla autolle turvatonta. Emme kyllä jättäneet autoon mitään anastettavaa, kuten emme muuallakaan. Vielä ei ole autoon murtauduttu, ei edes Liettuassa, Latviassa tai Puolassakaan. 

Gibraltarille pääsi hyvin kävellen, mutta olisi turistikyytejäkin ollut. Kävelimme passintarkastukseen ja siitä sitten sutjakkaasti Gibraltarin lentokentän eteen odottamaan milloin puomit nousivat. Tuonne nimittäin kuljettiin kiitotien läpi. Puomit ja piikkimatot estivät liikenteen aina koneiden laskujen ja nousujen ajaksi. Jo tämä oli elämys. Loppumatkasta työntekijät jo hoputtivat viimeisiä kulkijoita rivakkaampaan kulkemiseen. Oli tulossa taas koneiden vuoro.

Raja ylitetty ja tässä odoteltiin kiitotien ylitykseen.

Muistomerkki.

Landport tunnel.

Meillä oli ajatus käydä syömässä ja sen jälkeen suunnata Gibraltarin vuorelle köysiradalla. Kävelimme melko summittain eteenpäin, ei paikka niin iso ollut että pahasti olisi suunnasta eksynyt.

Grand Casemates square.

Main street.

Kävimme muutamissa kaupoissa, joista tottakai matkamuistoksi lähtivät ns. pakolliset eli magneetti ja snapsilasit. Näitä olemme isännän kanssa jo vuosia reissuiltamme tuoneet. 

Poikkesimme ostoskadulta hieman sivuun, koska sinne meitä houkutteli lupaus Fish & Chipseistä. Edessämme olikin Gibraltarin vanhin kahvila The Star Bar, johon jäimme. Otin tyttöjen kanssa uunivuoassa kypsennettyjä perunankuoria pekonilla ja isäntä sen miksi tuonne tultiinkin eli Fish & Chips.  Joimme Bushy´s Gibraltar Barbary -oluet ja olikin varsin hyvää. Paikassa oli hanajuomien kylmäkoneet rikki, joten pullotavaraa vain myytiin, mutta tuo sopi meille oikein hyvin. Vatsat tulivat täyteen 41,20 punnalla. Kiinnitimme huomiota, että ohi kulki lapsia koulupuvuissaan, milloinhan heillä on loma-aika?

Fish & Chips

The Star Bar.

Muut herkuttelivat vielä kalliilla jäätelöillä. Melko pieni pallo kuppiin 3,50€. 

Tytär osti itselleen kännykän, johon oli jo kauan säästänyt rahaa. Meille vinkattiin, että Gibraltarilta sellainen voisi löytyä ja löytyihän se. 

Kohdalle sattui sopivasti Gibraltarin katedraali, jossa ilman muuta kävimme. Upea oli tämäkin kirkko. Ja hei, tämä oli jo lomani toinen kokemani kirkko.

Katedraalin sisältä.

Katedraalin sisältä.

Gibraltarin katedraali ulkoa päin.

Vanhoja tykkejä.

Kovasti meille ja muillekin turisteille yritettiin myydä bussikyytiä ylhäälle vuorelle. Peloteltiin pitkällä jonotusajalla köysiradan hissiin ja mitähän kaikkea. Erään kyydinkaupittelu meni jo niin pitkälle, että tuskin hän sai kyytiinsä ketään. Hän nimittäin huuteli köysiradan hissiojoonkin odotuksen kauheutta jne. Oli hätinä hyvän maun rajoissa tämä turisteista kilpailu.

Vaijerirata vuorelle.

Lippujen hinnat edestakaisin maksoivat 66 puntaa. Aika paljon siis, mutta näkipä samalla maisemia. Ainakin he ketkä uskalsivat silmänsä avata!

Hissin kuljettaja varoitteli huippua lähestyessä, että laukuista ja irtotavaroita pitäisi pitää tarkka huoli. Reput kääntää etupuolelle ja esim. muovipusseja ei kannattanut roikottaa kädessään ollenkaan. Vuorella oli näet apinoita ja varsin ovelia sellaisia. Osasivat jopa avata vetoketjut. Niitä ei saanut ruokkia eikä koskea. Eivät ole vaarallisia, mutta puolustavat toki itseään ja voivat siten olla arvaamattomia.

Yritin ottaa selvää siitä miten nämä apinat, Magotit ovat Gibraltarille löytäneet tiensä. Siitä on olemassa monia uskomuksia, faktaa vain vähän. Itselläni oli vankka ajatus siitä, että apinat olisivat kulkeutuneet laivojen mukana Gibraltarille, niiden kun uskottiin tuovan laivaan onnea. Aivan kuin olisin jonkun dokumentin tästä katsonut. Nyt en siitä mitään tietoa löytänyt. Liekkö tämä ollut unta vai oikeasti yksi teoria. Magotit ovat uhanalainen laji, mutta Gibralttarilla ne näyttävät voivan hyvin ja populaatio kasvaa koko ajan. 

Heti kun pysähdyimme huipulla oli ensimmäiset apinat vastassa. Yksi pyöri hissimme katolla. Olivatpa ne suloisia. Tyttäremme vallan ihastuivat näihin. Oli kuulemma parasta reissussa. Yhdellä apinalla roikkui vatsakarvoissa kiinni ihan pieni apina-vauva. Se oli suloisin kaikista!

Magotti herra tai rouva.

Puusta oli hyvä magotin tähyillä!

Näillä kahdella oli evästä.

Maisemat alas vuorelta olivat mahtavat ja sieltä näki pitkälle. Selkeällä säällä Marokkoon asti. Pystyimme hahmottamaan mantereen meren takana, vaikka siellä päin olikin vähän utuista. Marokko olisi ollut yksi matkahaaveemme päiväreissulle, mutta tällä kertaa päätimme jättää sen väliin.

Päätä huimaava maisema.

Tuolta häämötti Marokko.

Ylhäällä oli ihan pieni kauppa tai oikeastaan myyntinurkkaus, kahvila ja ravintola. Näiden ovet piti pitää tiukasti kiinni apinoiden takia. 

Paluukyydin aikana tohdin jo minäkin katsella alas. Onneksi hissi myötäili hyvin vuorta, eikä noussut siihen verrattuna kauas korkeuksiin.

Hissikyyti.

Paluumatkalla autolle otimme hiuko-palaa tyylikkäästi Burger Kingistä ja kävelimme puiston läpi tutun kiitotien viereen odottamaan. 

Taitavia maalauksia katukuvassa.

Isko-lisko.

Näimme kanojakin!

Parkki visiitimme ajaksi maksoi 12,93€. Ei mielestäni paha summa noin viidestä tunnista ja autokin oli ihan kunnossa.  

Gibraltar oli näkemisen arvoinen paikka. Tykkäsin. Paljon ihmisiä mahtuu niin pienelle alueelle, mutta sulassa sovussa siellä näytti väki elävän. 

Eroa Espanjaan oli ja ei ollut. Kyltit olivat englanniksi, mutta oikeanpuoleinen oli liikenne. Punaisia puhelinkoppeja oli, varmaankin turistien odotusten takia ja katukuvassa näkyi kaksikerrosbussikin. Puhekielenä kuulosti olevan niin englanti kuin espanjakin. Suomea kuulimme täällä turistien joukossa useammankin kerran. Kaikesta tiesi ettemme espanjassa olleet, mutta silti aivojen oli sitä vaikeaa käsittää. Yhteenvetona totean, että kannatti käydä!

Mm. Tästä näki ettemme olleet Espanjassa.

Tienviitta.

Ajelimme kaikessa rauhassa, välillä hyvinkin ruuhkaisia rantatietä Nerjaan. Takaisin hotellilla olimme noin kello 21. 

Caminito del Ray ja Ronda

Olimme kovasti suunnitelleet ja odottaneet vaelluspäivää, maanantaita 26.6.23. Olimme lähdössä vaellukselle koko viiden hengen poppoollamme. 

Aamuaurinko nousee!

Jopa vanhin, kävelyä kovin vihaava (jo kylläkin aikuinen) lapsemme, oli tästä innoissaan. Jotenkin tuosta kävelyn inhoamisesta tulee mieleen veljeni nuorena. Hänhän ei kävellyt kuin pakon edestä. Portugalissakin hän huristi taksilla, kun me jäimme kävelemään. Nyttemmin hän vaeltaa itsekin ankarissa olosuhteissa mm. Norjassa.

Aamuherätyksestä ei tainnut kukaan kolmesta lapsestamme piitata, koska kellohan soitti meidät hereille jo ennen kuutta. Olimme varanneet netistä Caminito del Rayn -sivuilta liput reitille jo etukäteen halvempaan hintaan (10€). Varatessamme vaellusaikoja oli vapaana enää vain tosi aikaisin tai sitten jo kuumimpaan aikaan. Olimme siis varanneet klo 8.40 ajan.

Hotelliltamme Nerjasta ajoi vaelluksen pohjoisportille Ardalesiin, eli alkupäähän noin puolessatoista tunnissa. Starttasimme kuuden maissa, koska paikalla oli toivottavaa olla n. 30min ennen oman vaellusajan alkamista ja itse epävarmana kuskina halusin varata vähän extraa, jos ajankin harhaan.

Matka sujui kuitenkin hyvin. Moottoritieltä käännyttiin pienemmille teille. Jossain kohdin oli vastaantulevien kaista melko tukossa, kaipa työmatkaliikenne ruuhkautti niin. Meidän suuntaamme ei ollut ruuhkaa. 

Lähestyessämme Ardalesia oli vierellämme mystistä alavaa maata ja maan laitamilla oli mm. surffilaudoista tehty portti... Vähän ihmettelimme näkyä, mutta kun ajoimme eteenpäin alkoi vierellämme olla vettä, siinähän oli järvi! Espanja kärsi armottomasta kuivuudesta, joten ehkä järvi olisi pitänyt olla jo aiemminkin, mutta se oli vain kuivunut. 

Maps opasti meidät aika hyvin perille. Vain lopun parkkipaikkaa ei maps osannut kertoa, joten yhden turhan lenkin kävimme kääntymässä. Ja se turha lenkkihän tarkoitti melko kapealla tiellä, aika korkealla kääntymistä, mutta selvisin silti. Joku englantilaisseurue teki ihan saman lenkin ja kyselivät meiltä oikeaa reittiä. Emme osanneet kuin arvella, että takaisin päin olisi mentävä. Maksullinen parkki (2€) oli mahdollista hankkia myös etukäteen. Me olimme niin tehneetkin, mutta harhatieltä takaisin ajellessa, löysin muutenkin niin hyvän paikan autolle, että jätimme auton jo siihen. Käytännössä matka oli kohteeseen siitäkin ihan sama.

Maksullinen parkkipaikka.

Matkattiin tovi tien reunassa.

Portille oli jatkettava jalkaisin ja reitti kulki mm. pienen tunnelin läpi. Porteilla olivat vessat ja lipuntarkistuspiste. Työntekijät huutelivat lähtöaikoja ja lippua näyttämällä sai siirtyä eteenpäin saaden kypärän päähänsä. Alaikäisellä piti olla passi (tms.) todistaakseen ikänsä, reitille ei näet otettu alle 8-vuotiaita lapsia. Meidän ei pitänyt edes nuorimman lapsemme ikää todistella. Luultavasti 12-vuotias näytti jo selkeästi "oikean ikäiseltä". 

Tunnelin läpi.

Tässä odoteltiin oman vaellusajan alkua.

Kypärät päässä kuuntelimme ohjeet vaellukselle ja olimme valmiita aloittamaan. Meidän lippuihin ei kuulunut opastusta, emmekä sitä kaivanneetkaan. Kuljimme kuin pienet työmuurahaiset peräkanaa kapeilla, mutta onneksi uusituilla kallion seinämiin rakennetuilla laitureilla. Joissain kohdin näimme vanhoja sortuneita ja rikkinäisiä, hyvin entisiä kulkuväyliä. Ei ihme että paikka oltiin vuosia sitten (vuonna 2000) suljettu ja avattu vasta kun reitti saatiin turvalliseksi vuonna 2015. Moni oli heittänyt tuolla henkensä, kun luvatta olivat rotkon seiniä kavunneet. 

Työmuurahaiset.

Reitti oli ilmeisesti rakennettu alun alkaen vesivoimalaitoksen huoltoreitiksi patoaltaille. Nimensä tuo reitti Caminito del Rey -Kuninkaanpolku, on saanut itse kuninkaalta. Espanjan kuningas Alfonso XIII  kulki itse tuon polun matkalla padon avajaisiin 1900-luvulla.

Alkunäkymää.

Maisemat Desfiladero de los Gaitanes -kanjonin lävitse olivat huikaisevat!

Rotko oli syvä!

Jossain kohdin reittiä rotkon toisella puolella meni junarata, käsittääkseni tuo rata meni Rondaan. Sinne mekin vaelluksen jälkeen ajelimme. 

Junasta oli komeat maisemat.

Matkalla oli Hujo-laakso, jossa kuvasimme vuohen.

Välillä oli myös "lasilevike" eli uloke josta näki jotenkin läpi. Lasi oli aika sumea, joten en tiedä paljonko siitä oikeasti läpi näki. Olin kuvitellut sitä isommaksi, rotkon ylittäväksi osuudeksi, vaikka tiesin kyllä että sille osuudelle ei ole pakko mennä, pysyäkseen reitillä. Jotenkin tuo kohta oli vähän pettymys, vaikka tiedän sen varmasti että itse en olisi sitä ylittänyt, mikäli se oikein silta olisi ollut. Samoin poikamme oli odottanut kunnon lasista kohokohtaa.

Kuvaa en valitettavasti tuosta saanut, koska eräs pariskunta otti tuossa paikassa toisistaan ja itsestään ehkä valehtelematta satoja kuvia eri asennoissa ja eri kulmasta. Vähän meinasi ärsyttää.. Emme kehdanneet jäädä tientukkeeksi, kun perässämmekin tuli jo muita. Reitti oli ilmeisen suosittu näihin aikoihin vuodesta.

Näistä kuvista näkee hyvin uuden ja vanhan polun.

Huikeat olivat maisemat ja pudotukset valtavat. Kuvassa näkyvissä myös vanhaa reittiä.

Loppupäässä reitillä oli riippusilta tai olisikohan oikea kuvaus, vaijerisilta. Se oli hurja, eikä sitä voinut kiertää. Kohdallamme tuuli aika kovasti ja minulle teki tiukkaa selvitä siitä yli. Tytär yritti huikkia, että katso äiti alas. Ei en katsonut, katsoin tiukasti eteenpäin ja rukoilin mielessäni, tai ehkä jopa ääneen!

Silta, joka ei ollut kevyt ylitettävä korkeanpaikankammoiselle!

Vaellus oli yllättävän äkkiä ohi. Reitin sanotaan olevan noin 7km pitkä, mutta kelloni ei saanut siitä kuin 4,5km pituisen, kun saavuimme El Chorron kylään. Tuossa kilometrimäärässä on myös kävelymatka alkuportille ja lopun bussipysäkille. Ehkä tuo 7km tuli täyteen, jos siihen laski paluumatkan, joka meillä oli bussimatka. 

Bussia odotellessamme muu väki nautti jäätelöt, minä shoppailin magneetin ja äidilleni toivomansa sormustimen pikkukojusta. 

Pikkukojut olivat vasta aukeamassa.

Jätskikiska.

Bussikyyti takaisin alkuun maksoi 2,5€/hlö. Auton luona olimme n. klo 11.

Kaikille niille, jotka haluatte nähdä ja kokea Caminito del Ray:n, suosittelen ehdottomasti aamun ensimmäisiä aikoja tai vastaavasti päivän viimeisiä. Kalliot suojaavat toki auringolta, mutta toisaalta silloin kun aurinko sinne osuu, on se todella kuuma porotus. Vettä ja vähän evästä mukaan. Mitä evästä reitille saa viedä, on tarkoin määritelty, mutta eipä niitä juurikaan taidettu noudattaa tai isosti valvoa. Ehdottoman tärkeää on, ettei roskia luontoon täälläkään jätetä!

Itse reitti on vaikuttava nähtävyys eikä ollenkaan liian raskas. Toki jalkavaivaisille en sitä suosittele eikä esimerkiksi kävelykepin kanssa saa reitille edes mennä. Reitillä on myös jokunen porras kuljettavana. Reitin voi kulkea ihan omassa tahdissaan, mutta siihen voi ostaa myös opastettuja kierroksia.

Eväiden voimalla jatkoimme vielä matkaa Rondaan. Tuota paikkaa oli eräs ystävämme meille suositellut. Matka-aikaa oli noin puolisentuntia. Takapenkkiläiset nukkuivat automatkan.

Autossamme oli näyttö, joka kertoi mm. kuinka korkealla merenpinnasta olimme. Kun lukemat alkoivat olla yli 700m, olimme perillä.

Ronda oli sisämaassa ja tunnettu niin ikään rotkostaan, joka halkaisi kaupunkia. Pitihän se nähdä eli se oli Rondan tavoitteemme. 

Liekkö tämä juurikin se rata,
joka meni Caminito del Ray läpi.

Ajoimme läpi kaupungin ja etsimme parkkia. Kohdallemme sattui Aldi -niminen kauppa ja ajoimme sen pihaan. Kauppa oli vähän Lidlin tyylinen. Ensi töiksi haimme paistopisteeltä lisää evästä ja vähän suklaata. Järjen jättiläinen tuossa helteessä. Suklaa oli syötävä heti.

Aldi tarjosi meille evästä ja parkkipaikan.

Kävelimme kaupungin läpi mapsin avulla kohti rotkoa. Tunnelma Rondassa oli erilainen, jokseenkin kiireisen oloinen, vaikka siesta-aikakin oli käsillä. Ehkä se tekikin kiireen, paikalliset matkalla syömään, lepäämään tai koteihinsa, jotta ehtivät taas töihin. 

Tästäkin oli jo pudotusta.

Ohitimme härkätaisteluareenan ja piipahdimme muutamassa putiikissa. Löytyi veljelle tuliainen ja jääkaappiin yksi "Been there" magneetti lisää.

Härkätaisteluareena.

Areenan sisäänkäynti.

Huono kuva, mutta halusin sen silti tähän laittaa. Ronda on kuulu härkätaisteluista ja se kyllä näkyi kauppojen tavaroissa.

Olihan tuo El Tajon rotko ja sen ylittävä silta huikea. Tuli mieleen sillalla talsiessa, että onkohan silta aikanaan tehty kestämään aina, vai oliko sitä vuosien kuluessa korjailtu ja tuettu lisää. Pudotus olisi tiennyt varmaa kuolemaa. 

The silta.

Varmasti kuvatuin paikka Rondassa.

Rotko laakson suuntaan. Takana näkyi komeat vuoret.

Tästä jälkikäteen selvittelemällä minulle selvisikin, että silta on romahtanut aikanaan 1700-luvulla noin kuusi vuotta valmistumisensa jälkeen ja vienyt mukanaan 50 ihmishenkeä. Tuon jälkeen silta on rakennettu uudelleen.

Palailimme autolle hissukseen katuja ihmetellen. Ajelimme suorinta reittiä hotellille lepäämään. Päivä oli upea, mutta tarpomisen ja helteen (+38 astetta) jälkeen myös melko uuvuttava. 

Rondan katuja.

Rondassakin oli vaikuttavaa käydä. Kiitos ystävälle suosituksesta käydä täälläkin!