Caminito del Ray ja Ronda

Olimme kovasti suunnitelleet ja odottaneet vaelluspäivää, maanantaita 26.6.23. Olimme lähdössä vaellukselle koko viiden hengen poppoollamme. 

Aamuaurinko nousee!

Jopa vanhin, kävelyä kovin vihaava (jo kylläkin aikuinen) lapsemme, oli tästä innoissaan. Jotenkin tuosta kävelyn inhoamisesta tulee mieleen veljeni nuorena. Hänhän ei kävellyt kuin pakon edestä. Portugalissakin hän huristi taksilla, kun me jäimme kävelemään. Nyttemmin hän vaeltaa itsekin ankarissa olosuhteissa mm. Norjassa.

Aamuherätyksestä ei tainnut kukaan kolmesta lapsestamme piitata, koska kellohan soitti meidät hereille jo ennen kuutta. Olimme varanneet netistä Caminito del Rayn -sivuilta liput reitille jo etukäteen halvempaan hintaan (10€). Varatessamme vaellusaikoja oli vapaana enää vain tosi aikaisin tai sitten jo kuumimpaan aikaan. Olimme siis varanneet klo 8.40 ajan.

Hotelliltamme Nerjasta ajoi vaelluksen pohjoisportille Ardalesiin, eli alkupäähän noin puolessatoista tunnissa. Starttasimme kuuden maissa, koska paikalla oli toivottavaa olla n. 30min ennen oman vaellusajan alkamista ja itse epävarmana kuskina halusin varata vähän extraa, jos ajankin harhaan.

Matka sujui kuitenkin hyvin. Moottoritieltä käännyttiin pienemmille teille. Jossain kohdin oli vastaantulevien kaista melko tukossa, kaipa työmatkaliikenne ruuhkautti niin. Meidän suuntaamme ei ollut ruuhkaa. 

Lähestyessämme Ardalesia oli vierellämme mystistä alavaa maata ja maan laitamilla oli mm. surffilaudoista tehty portti... Vähän ihmettelimme näkyä, mutta kun ajoimme eteenpäin alkoi vierellämme olla vettä, siinähän oli järvi! Espanja kärsi armottomasta kuivuudesta, joten ehkä järvi olisi pitänyt olla jo aiemminkin, mutta se oli vain kuivunut. 

Maps opasti meidät aika hyvin perille. Vain lopun parkkipaikkaa ei maps osannut kertoa, joten yhden turhan lenkin kävimme kääntymässä. Ja se turha lenkkihän tarkoitti melko kapealla tiellä, aika korkealla kääntymistä, mutta selvisin silti. Joku englantilaisseurue teki ihan saman lenkin ja kyselivät meiltä oikeaa reittiä. Emme osanneet kuin arvella, että takaisin päin olisi mentävä. Maksullinen parkki (2€) oli mahdollista hankkia myös etukäteen. Me olimme niin tehneetkin, mutta harhatieltä takaisin ajellessa, löysin muutenkin niin hyvän paikan autolle, että jätimme auton jo siihen. Käytännössä matka oli kohteeseen siitäkin ihan sama.

Maksullinen parkkipaikka.

Matkattiin tovi tien reunassa.

Portille oli jatkettava jalkaisin ja reitti kulki mm. pienen tunnelin läpi. Porteilla olivat vessat ja lipuntarkistuspiste. Työntekijät huutelivat lähtöaikoja ja lippua näyttämällä sai siirtyä eteenpäin saaden kypärän päähänsä. Alaikäisellä piti olla passi (tms.) todistaakseen ikänsä, reitille ei näet otettu alle 8-vuotiaita lapsia. Meidän ei pitänyt edes nuorimman lapsemme ikää todistella. Luultavasti 12-vuotias näytti jo selkeästi "oikean ikäiseltä". 

Tunnelin läpi.

Tässä odoteltiin oman vaellusajan alkua.

Kypärät päässä kuuntelimme ohjeet vaellukselle ja olimme valmiita aloittamaan. Meidän lippuihin ei kuulunut opastusta, emmekä sitä kaivanneetkaan. Kuljimme kuin pienet työmuurahaiset peräkanaa kapeilla, mutta onneksi uusituilla kallion seinämiin rakennetuilla laitureilla. Joissain kohdin näimme vanhoja sortuneita ja rikkinäisiä, hyvin entisiä kulkuväyliä. Ei ihme että paikka oltiin vuosia sitten (vuonna 2000) suljettu ja avattu vasta kun reitti saatiin turvalliseksi vuonna 2015. Moni oli heittänyt tuolla henkensä, kun luvatta olivat rotkon seiniä kavunneet. 

Työmuurahaiset.

Reitti oli ilmeisesti rakennettu alun alkaen vesivoimalaitoksen huoltoreitiksi patoaltaille. Nimensä tuo reitti Caminito del Rey -Kuninkaanpolku, on saanut itse kuninkaalta. Espanjan kuningas Alfonso XIII  kulki itse tuon polun matkalla padon avajaisiin 1900-luvulla.

Alkunäkymää.

Maisemat Desfiladero de los Gaitanes -kanjonin lävitse olivat huikaisevat!

Rotko oli syvä!

Jossain kohdin reittiä rotkon toisella puolella meni junarata, käsittääkseni tuo rata meni Rondaan. Sinne mekin vaelluksen jälkeen ajelimme. 

Junasta oli komeat maisemat.

Matkalla oli Hujo-laakso, jossa kuvasimme vuohen.

Välillä oli myös "lasilevike" eli uloke josta näki jotenkin läpi. Lasi oli aika sumea, joten en tiedä paljonko siitä oikeasti läpi näki. Olin kuvitellut sitä isommaksi, rotkon ylittäväksi osuudeksi, vaikka tiesin kyllä että sille osuudelle ei ole pakko mennä, pysyäkseen reitillä. Jotenkin tuo kohta oli vähän pettymys, vaikka tiedän sen varmasti että itse en olisi sitä ylittänyt, mikäli se oikein silta olisi ollut. Samoin poikamme oli odottanut kunnon lasista kohokohtaa.

Kuvaa en valitettavasti tuosta saanut, koska eräs pariskunta otti tuossa paikassa toisistaan ja itsestään ehkä valehtelematta satoja kuvia eri asennoissa ja eri kulmasta. Vähän meinasi ärsyttää.. Emme kehdanneet jäädä tientukkeeksi, kun perässämmekin tuli jo muita. Reitti oli ilmeisen suosittu näihin aikoihin vuodesta.

Näistä kuvista näkee hyvin uuden ja vanhan polun.

Huikeat olivat maisemat ja pudotukset valtavat. Kuvassa näkyvissä myös vanhaa reittiä.

Loppupäässä reitillä oli riippusilta tai olisikohan oikea kuvaus, vaijerisilta. Se oli hurja, eikä sitä voinut kiertää. Kohdallamme tuuli aika kovasti ja minulle teki tiukkaa selvitä siitä yli. Tytär yritti huikkia, että katso äiti alas. Ei en katsonut, katsoin tiukasti eteenpäin ja rukoilin mielessäni, tai ehkä jopa ääneen!

Silta, joka ei ollut kevyt ylitettävä korkeanpaikankammoiselle!

Vaellus oli yllättävän äkkiä ohi. Reitin sanotaan olevan noin 7km pitkä, mutta kelloni ei saanut siitä kuin 4,5km pituisen, kun saavuimme El Chorron kylään. Tuossa kilometrimäärässä on myös kävelymatka alkuportille ja lopun bussipysäkille. Ehkä tuo 7km tuli täyteen, jos siihen laski paluumatkan, joka meillä oli bussimatka. 

Bussia odotellessamme muu väki nautti jäätelöt, minä shoppailin magneetin ja äidilleni toivomansa sormustimen pikkukojusta. 

Pikkukojut olivat vasta aukeamassa.

Jätskikiska.

Bussikyyti takaisin alkuun maksoi 2,5€/hlö. Auton luona olimme n. klo 11.

Kaikille niille, jotka haluatte nähdä ja kokea Caminito del Ray:n, suosittelen ehdottomasti aamun ensimmäisiä aikoja tai vastaavasti päivän viimeisiä. Kalliot suojaavat toki auringolta, mutta toisaalta silloin kun aurinko sinne osuu, on se todella kuuma porotus. Vettä ja vähän evästä mukaan. Mitä evästä reitille saa viedä, on tarkoin määritelty, mutta eipä niitä juurikaan taidettu noudattaa tai isosti valvoa. Ehdottoman tärkeää on, ettei roskia luontoon täälläkään jätetä!

Itse reitti on vaikuttava nähtävyys eikä ollenkaan liian raskas. Toki jalkavaivaisille en sitä suosittele eikä esimerkiksi kävelykepin kanssa saa reitille edes mennä. Reitillä on myös jokunen porras kuljettavana. Reitin voi kulkea ihan omassa tahdissaan, mutta siihen voi ostaa myös opastettuja kierroksia.

Eväiden voimalla jatkoimme vielä matkaa Rondaan. Tuota paikkaa oli eräs ystävämme meille suositellut. Matka-aikaa oli noin puolisentuntia. Takapenkkiläiset nukkuivat automatkan.

Autossamme oli näyttö, joka kertoi mm. kuinka korkealla merenpinnasta olimme. Kun lukemat alkoivat olla yli 700m, olimme perillä.

Ronda oli sisämaassa ja tunnettu niin ikään rotkostaan, joka halkaisi kaupunkia. Pitihän se nähdä eli se oli Rondan tavoitteemme. 

Liekkö tämä juurikin se rata,
joka meni Caminito del Ray läpi.

Ajoimme läpi kaupungin ja etsimme parkkia. Kohdallemme sattui Aldi -niminen kauppa ja ajoimme sen pihaan. Kauppa oli vähän Lidlin tyylinen. Ensi töiksi haimme paistopisteeltä lisää evästä ja vähän suklaata. Järjen jättiläinen tuossa helteessä. Suklaa oli syötävä heti.

Aldi tarjosi meille evästä ja parkkipaikan.

Kävelimme kaupungin läpi mapsin avulla kohti rotkoa. Tunnelma Rondassa oli erilainen, jokseenkin kiireisen oloinen, vaikka siesta-aikakin oli käsillä. Ehkä se tekikin kiireen, paikalliset matkalla syömään, lepäämään tai koteihinsa, jotta ehtivät taas töihin. 

Tästäkin oli jo pudotusta.

Ohitimme härkätaisteluareenan ja piipahdimme muutamassa putiikissa. Löytyi veljelle tuliainen ja jääkaappiin yksi "Been there" magneetti lisää.

Härkätaisteluareena.

Areenan sisäänkäynti.

Huono kuva, mutta halusin sen silti tähän laittaa. Ronda on kuulu härkätaisteluista ja se kyllä näkyi kauppojen tavaroissa.

Olihan tuo El Tajon rotko ja sen ylittävä silta huikea. Tuli mieleen sillalla talsiessa, että onkohan silta aikanaan tehty kestämään aina, vai oliko sitä vuosien kuluessa korjailtu ja tuettu lisää. Pudotus olisi tiennyt varmaa kuolemaa. 

The silta.

Varmasti kuvatuin paikka Rondassa.

Rotko laakson suuntaan. Takana näkyi komeat vuoret.

Tästä jälkikäteen selvittelemällä minulle selvisikin, että silta on romahtanut aikanaan 1700-luvulla noin kuusi vuotta valmistumisensa jälkeen ja vienyt mukanaan 50 ihmishenkeä. Tuon jälkeen silta on rakennettu uudelleen.

Palailimme autolle hissukseen katuja ihmetellen. Ajelimme suorinta reittiä hotellille lepäämään. Päivä oli upea, mutta tarpomisen ja helteen (+38 astetta) jälkeen myös melko uuvuttava. 

Rondan katuja.

Rondassakin oli vaikuttavaa käydä. Kiitos ystävälle suosituksesta käydä täälläkin!