Pojalleni

Kirjoitettu 30.5.2020.

Luomeni tuntuvat raskailta. Minua väsyttää. Kello on jo paljon.

Katselen sinua. Olet osa minua. Niin rakas. Niin särkyvää, mutta silti niin lujaa. Elämä edessä, mutta silti jo aika paljon takana.

Muistan ensimmäiset hymysi. Haparoivat askeleesi. Kuinka sanoit ensimmäisen kerran "Äiti".

Rakastit junia ja pelkäsit Isoa pahaa sutta. Eräätkin kerrat solmutit meidät turvaan makuuhuoneeseen. Minut, siskosi ja sinut. Olit sankarimme silloin.

Heräsit keskellä yötä. Tai et herännyt vaan kävelit unissasi. Kävelit ja touhusit.

Sait ystäviä. Urheilu valtasi maailmasi. Opin sinulta paljon ja opin edelleen. Opetat minulle elämää ja opin samalla paljon minusta itsestäni. Aloin pitämään jalkapallosta. Minä jääkiekkoihminen. En vieläkään kaikkia sääntöjä osaa, mutta tärkeimmän osaan. Olla kanssasi siellä missä sinä viihdyt. Tai, no rehellisyyden nimissä, en kaikkialla. En ymmärrä tietokonepeleistä ja toki tarvitset omaa aikaa ja tilaa. 

Olet tarvinnut apuani. Joka päivä tarvitset sitä vähemmän. Teet ruokaa, siivoat ja autat. Olet aina osannut huolehtia toisista. Oli sitten kyse ystävästä tai pikkusiskosta.

Tuli aika jolloin sinä opetit minulle puhelimen käyttöä. Minä, kalkkis, en osannut edes vastata ensimmäiseen älykännykkääni. Sinä et nauranut, vaan opetit. Tai kun en saanut läppäristä ääniä kuulumaan, pieni käden liike ja se oli siinä. Silmissä toki tietty pieni pilke.

Olen onnellinen. Onnellinen että me olemme saaneet sinut. Olet meidän, vaikka et olekaan. 

Teit meistä vanhempia. Minusta äidin, puolisostani isän. Ilman sinua emme olisi me. Olet kohta aikuinen. Tarvitset meitä vähemmän. Me tarvitsemme silti sinua, mutta maailma on sinun. 

On mahtavaa ajatella, mitä sinusta tulee. Minkä alan ammattilainen. Missä asut. Kenen kanssa. Mitä harrastat vai harrastatko. Miten elämä kuljettaa. 

Tuli sinusta mitä tahansa. Teit mitä tahansa. Rakastan ja arvostan aina sinua. Ei ole asiaa mitä et voisi minulle vaikka keskellä yötä soittaa, mutta hyväksyn sen ettet kaikkea tule minulle kertomaan. Ei sinun kuulukaan niin tehdä, tulee ihmisiä toisella roolilla. Äidin tulee se kestää ja hyväksyä. Taustalla olen ja sen haluan sinun tietävän. 

Tämä on sinun tulevaisuutesi, sinun elämäsi. Kaikki on vielä edessä. Saavutat mitä haluat, mutta kuuhun ei tarvitse kurkottaa, ellet itse halua sitä kokeilla.

Toivon elämääsi vain parasta. Mutta parasta ei voi saavuttaa ilman vastoinkäymisiä. Se on elämää. "Life isn't about waiting for the storm to pass. It's about learning to dance in the rain." -lukee olohuoneemme seinällä. Näin ajattelen. Myrskyä tulee, mutta niistä kyllä selviää. 

Selviää ja menee eteenpäin. Me tukenasi aina ja ikuisesti.

Yläkoulu on taputeltu. Uudet haasteet odottavat. Muutama vuosi ennen maagista 18 vuoden ikää. Aika menee äkkiä. Seuraan haikeana, mutta ylpeänä kasvuasi. Sinusta tulee juuri sellainen kuin pitääkin. 

Halkean ylpeydestä. Olet poikani ♥️

Nyt pelaat tuolla. Et ole tässä. Katselen sinua kaukaa. Näytät onnelliselta. Uskon sitä sinun olevankin. 

Viimein annan itselleni luvan mennä nukkumaan. Sinä pystyt. Sinä pärjäät. Olet sankari edelleen.

Patalahden luonnonsuojelualue ja Korkeakoski

Ja nämä sijaitsevat siis Maaningalla, Pohjois-Savossa. 

Patalahden luonnonsuojelualueen reippailulle starttasimme matkaan yhdessä koko perheen ja appivanhempieni kanssa. 

Päivä vaikutti sateiselta ja tuuliseltakin, joten jätimme eväät tällä kertaa ottamatta. Kävimme pelkästään ulkoilemassa. 

Reitti kulki melko helppokulkuista polkua pitkin, umpeen kasvavan Patalahden ympäri. Osan reitistä olisi voinut kiertää hyvin jopa rattaiden kanssa. Kaiken kaikkiaan polulla oli pituutta 5,1km.

Reitin varrella oli pieniä siltoja, parikin laavua (kivasti reitin alku- ja loppupuolella) sekä lintutorneja, joissa näytti lintubongarit viihtyvän. Onneksi joukostamme lähtevä ääni ei kaikkia lintuja pelottanut pois. 

Mekin näimme lukuisia lintuja, mutta niistä ainut tunnistamani taisi olla joutsen tai pikemminkin parvi joutsenia. Harmi kun kunnon kamera ei sattunut mukaan. Puhelimella en niitä saanut tallennettua kuvaan.

Lintujen äänistä isäntä tunnisti Taivaanvuohen. Se oli kyllä kivan kuuloinen, mutta ääni ei kuulemma tule linnun ääntelystä, vaan pyrstösulista, joista ilmavirta äänen synnyttää. Aina oppii uutta.

Illalla piipahdimme vielä Korkeakoskella. Korkeakoskihan on Suomen korkein vapaana virtaava koski. Pituutta sillä on 36m. Vesi vyöryy alas kuin "portaittain". Vesimäärä on isoimmillaan luonnollisesti keväällä, lumien sulaessa. Kyllä tuo paikka on vaikuttava ja kaunis! Kesäisin paikassa toimii pieni kahvila. Paikan historiasta lukee monella sivustolla lisää.

Tällä kertaa emme kanjonin kierrosta kiertäneet, mutta ehkä taas jo seuraavalla kerralla. Tuo ympäristö on niin ikään luonnonsuojelualuetta. Kanjonin kierros on yhteensä 3,5km pitkä. Se kiertää varsin mielenkiintoisen ja raskaankin reitin nousten ja laskien kanjonin reunustaa. 

Reitille on hiljattain uusittu portaikkoa, joten se mahtaa olla hyvässä kunnossa. Nyt kanjonissa alhaalla näytti olevan vielä lunta. Reitille saa lisäpituutta ja jaloille lisätreeniä, kulkemalla samaa reittiä takaisin. Jos haluaa päästä helpommalla, voi takaisin talsia asfalttitietäkin pitkin. Tällöin reitti takaisin on reilut 2km.

Meidän "eväs- ja majoituspaikka" tarjosi upean iltapalan tunnelmallisessa kodassa, jossa on tullut jopa talvipakasilla useampikin yö nukuttua.

Ai niin pitää kyllä lisätä vielä kuva pelityynestä Tuovilanlahdesta. Maaningalta eivät käynti- ja kuvauskohteet lopu kesken.

Päivä oli upea, niin seuran kuin maisemienkin puolesta. Otetaanpa joku kerta uudestaan!  

Vitmossenin vaellus- ja muinaispolku

Vitmossenin vaelluspolku, oli tämän päivän reippailumme. Kroppa huutikin jo liikuntaa. Olin ollut paikalla melkein kolme päivää.

Auton nokka siis osoitti kohti Vöyriä. Sieltä tarkemmin sanottuna Tuckorin kylää. Google Maps toki johdatti meitä aluksi harhaan. Jännä miten Euroopan road tripillä emme kertaakaan ajaneet harhaan, Suomessa kyllä useinkin.

Jätimme auton kiltisti ketjuportin taa. Ilmeisesti talvisin ja keväisin tiet suljetaan autoilijoilta. Olisi ketjun saanut aukikin, mutta olimme tunnollisia ja kävelimme alun reilut 4km.

Ensimmäinen näkemämme kohde oli siis muinaiskylä. Paikka oltiin tehty arveltuun pronssikauden tyyliin. Edessämme kohosi talo, jonka ovi oli kyllä kaunis. Kovasti mietitytti, siltäkö aikanaan olivat talojen ovet ehkä näyttäneet. Jotenkin rakennuksesta tuli hieman kummitusmainen tunnelma. Taljoja ja pimeää. Mutta voin kuvitella, että sellaista on joskus ollut. Talon pöydällä oli purkki, johon sai lantin sujauttaa. Olettaisin, että paikan kunnossa pitoon.

Pihassa oli myös kivikauden talo. Sieltä löytyi patsas-ihmisiäkin. Lapset eivät halunneet kuvaan heidän kanssaan. Hätinä  suostuivat taloon sisälle. Olihan siinä erikoista tunnelmaa, kun ovena olikin jonkin eläimen nahka ja pienessä kotamaisessa "tuvassa" nuo parit patsaat.

Kylän jälkeen alkoi melko vaikea kulkuinen maasto. Polku puikkelehti kallioisen ja synkän metsän välissä. Osa metsästä oli alhaalta ihan kuollutta, sinne ei juurikaan aurinko paistanut. Välillä oli nousuja ja välillä laskuja ja siellä täällä polun varrella  hautaröylkiöitä sekä -raunoita. Olihan se vaikuttavaa, täytyy myöntää. Ajatukset vaelsivat entisajassa. Millaista elämä on silloin aikanaan oikeasti ollut. Vaikea edes kuvitella.

Hyvin kuivaoksaista ja naavaista puuta,
oli siellä täällä.

Hautaraunio. Näitä oli useita.

Komeat siirtolohkareet.

Poluilla ei ilmeisesti aivan mahdottomasti ole ollut ainakaan tähän aikaan, tänä vuonna väkeä. Polut olivat kyllä melko selkeät, mutta viestivät myös siitä, ettei niillä säännöllisesti ole ollut tarpojia. Me emme koko päivänä nähneet muita patikoijia.

Nouseva metsäpolku.

Tasaisilta kallioilta oli jäkälä poluilta poissa. Tälläistä oli vain alun ja lopun helpompi kulkuisilla osuuksilla.

Polku oli merkitty punaisilla merkeillä ja opastauluja oli siellä täällä matkan varrella. Välillä merkkejä oli kyllä hyvin harvakseltaan, että piti jo miettiä olemmeko oikealla suunnalla ollenkaan. Toki selkeitä muita polkuja ei haarautunut muuta kuin yhdessä kohdassa, joten uskoimme loppuun asti olevamme oikealla tiellä. Ja niin olimmekin. Loppu päässä, polun vieressä oli kivan näköinen metsämökki sekä sauna. Vieressä oli metsälampi. Paikka oli kivan näköinen ja houkutti kovasti, mutta ilmeisesti se oli yksityisen oma. Tien päässä oli niin ikään ketjuportti.

Pysähdyimme vasta lähellä automme jättöpaikkaa syömään eväitä tai tällä kertaa se tarkoitti muurinpohjalättyjen paistoa. Paikkana oli paikallisen metsästysseuran nuotiomökki. Jos vaan oikein teksteistä ymmärsimme. Pääkielenä oli tottakai ruotsi. Ymmärtääksemme siellä sai olla. Olikin jo nälkä. Kaikille maistui.

Kilometrejä tuli yhteensä noin 15. Niistä osa syntyi siitä, kun emme itse kohteeseen suoraan autolla tuon ketjuportin takia päässeet. Se toki oli meillä jo tiedossakin. Olimme hakemassa useiden kilometrien reippailua. Oli kiva päivä ja kaunista, taasen erilaista, mutta mukavaa. Mihin seuraavaksi, aloin jo miettiä..

P.s. pakko vielä lisätä, että kylläpä matkan aikana näimme monenlaista elämää. Villikissoja, yli lentäviä kurkia, useita metsäjäniksiä sekä hirviä kaksin kappalein, niin ison kuin pienenemmänkin. Olipahan meillä oma eläinpuisto!

Hyönteishotellia ja "viherpiiperrystä"

Hyönteishotelli, meillä on jo semmoinen, vaikka emme me mitään ole rakentaneetkaan! Meidän piha sopii hyönteisille täydellisesti!

Koko tonttimme on aikamoinen luonnontilassa oleva keidas. Sammal kasvaa ja kukoistaa hyvin. Voikukat ilahduttavat joka vuosi kuin rypsipellot konsanaan. Pupun papanat lannoittavat maata siellä ja täällä. Puukasat odottavat pilkkojiaan ja sorakasa levittäjiään. Kuusiaita kasvaa ja voiko sanoa että jopa rehottaa. Sitä leikellään vain jos ehditään.. varsinaisia istutettuja juttuja on vain vähän.

Tänään tein kuitenkin hyvin poikkeuksellisen puutarhanhoito kierroksen. Poikkeuksellisen siksi, koska olen hirveän laiska rikkaruohojen nyppijä, mutta jostain tuli tänään virtaa homma suorittaa.

Ilokseni sain todeta, että löysin useita eri ötököitä. Leppäkertut ja perhoset olivat ottaneet luonnontilassa kukoistavan puutarhamme kodikseen tai jopa kaupungikseen. Melkein jätin rikkaruohot sittenkin paikoilleen. Voiko toisten koteja tuhota?!

Neitoperhonen sekä leppäkertut 💕

Ötökät mielessä siirryin tutkimaan lopunkin puutarhan. Mansikat vihersivät. Omena-, kirsikka- ja luumupuut olivat selvinneet talvesta. Samoin  mustikkapensaat.

Otin suojat pois yrttipenkistäni. Persilja ja ruohosipuli näyttivät jo kasvavan hyvässä vauhdissa. Aika näyttää nouseeko penkistä oreganoa ja lipstikkaa tänä vuonna.

Vähän mietin, että olisiko sittenkin pitänyt kasvattaa puutarhaan jotain kesäksi? Onko pörriäisille riittävästi kaikkea?

Melkein joka vuosi innostun keväällä kasvattamisesta. Ostan siemeniä ja laitan innolla niitä purkkeihin. Juuri koskaan en hommissani kuitenkaan onnistu. Taimet kuolevat ennen aikojaan, jos edes itävätkään. Taidan rakastaa niitä joko liikaa tai liian vähän.

Tälle keväälle olen saanut jostain innostuksen kokeilla minulle uusia "kasvatettavia". Kuulin jostain, että porkkanan kannasta voi kasvattaa naatteja. Ensiksi ajattelin saavani siitä pupuille pientä naposteltavaa, mutta sitten luin, että ne soveltuvat kyllä ihmisillekin syötäväksi. Niiden kasvua olen nyt ihaillut useamman viikon. Maku on kyllä metka.

Kannat astiaan pieneen määrään vettä ja aurinkoiselle paikalle. Äkkiä alkavat naatit kasvamaan.

Lisäksi laitoin herneitä kasvamaan. Saadaan herneen versoja salaatteihin tai vaikka naamioimaan tuiki tavallinen kotiruoka ravintola annosta muistuttavaksi!

Herneet ovat jo komeassa mitassa.

Työkaverilta sain suippopaprikan taimia. Ne ovat vielä hengissä, mutta aika näyttää miten niille käy. Ne täytyisi kyllä jo istuttaa isompiin purkkeihin. Kuolevatkohan jo ennen sitä..

Tänään jätin avokadon siemenet kuivahtamaan pöydälle. Aion kokeilla uudemmalla onnella saanko ne kasvamaan. Aiemmin en ole onnistunut, mutta nyt kokeilen eri taktiikkaa. En liottele vedessä tai taituroi tikkujen kanssa. Siemenet laitetaan kosteaan multaan ja ruukku pussin sisään. Täytyy muistaa tehdä muutama ilmareikä. Sitten vain huolehditaan kosteudesta ja odotellaan. Odotellaan kärsivällisesti. Jostain vaan pitää pusseja keksiä, meillä kun ei muovipusseja juurikaan käytetä. Katsos, se on osa sitä minun maailmanpelastus suunnitelmaa!

Tytöt laittoivat vesimelonin siemeniä purkkeihin. Niitä jännitetään päivittäin. Odotetaan kasvun ihmettä. Jonain vuonna saimme siemenestä kasvamaan pienen puun (runko muuttui jo puumaiseksi), mutta syksyn pimeydet sen sitten tappoivat.

Mutta, takaisin tuohon puutarhaan. Niin kuin aiemmin mainitsin, ei istutuksia juurikaan pihassamme ole. Vain muutamia kevätkukkia sekä parit monivuotiset, helppohoitoiset minun käsittemättömyyden jälkeenkin elossa olevat lajit.

Puutarhamme helppohoitoisia kaunespilkkuja.

Yksi kukka tekee poikkeuksen. Sain mummoltani vuosia sitten kukan, joka täytyy kaivaa ylös talveksi ja viedä viileään tilaan talvehtimaan. Kukan nimi on Joriini. Tuo kukka on todella kaunis. Kerran olen sen palelluttanut, mutta sain onnekseni uuden alun. Sen jälkeen olen tehnyt kaikkeni, että muistan siirtää kukan varastoon ennen pakkasia. Tänään kävin tuossa varastossa ja mitä näinkään. Tuo Joriini oli jo kasvanut pituutta ja tehnyt jo yhden suloisen nupun! Voi, kesä tule jo niin saan Joriinini ulos kukoistamaan.

Ihanainen Joriininnuppu.

Vastedes aion olla ylpeä pihamaastamme, kasvoi siellä sitten tarkoituksella kasvatettuja tai jostain tiensä meille löytäneitä kasveja. Tai oli pihalla mitä röykkiöitä tahansa, ne voivat osaltaan tarjota ötököille ja kuka tietää mille muullekin todella tarvitun majapaikan. Viime talven puukasassa majailikin siili 💕