Talviloma

Joskus täytyy pysyä lähellä, nähdäkseen kauas. Eikös se niinkin voi mennä?

Tämä talviloma on tullut vietettyä kotona, hyvin pitkälti kotona. Vähän puuduttavan paljonkin kotona..

On leivottu, siivottu, nähty leffoja, käyty uimassa.. mitään näistä asioista ei ole tehty yhdessä koko perheellä vaan yksi on tehnyt toista toinen kolmatta ja kolmas (vaiko viides?) töitä. Kaipa se loma muodostuu siitä, että kukin saa levätä omalla tavallaan.

Tälle talvelle lapset hiihtivät kerran ja senkin koulussa. Luistelu on jäänyt myös koulun varaan. Onneksi on koulu!

Laskettelemaan ei ole koko talvena kukaan halunnut lähteä. Säätkään eivät ole olleet siihen oikein suosiolliset, mutta lähirinteet ovat ihme kyllä olleet kunnossa. Kiitos yöpakkasten ja ahkeran lumetuksen. Pulkkamäessä sentäs ehdittiin kerran käydä. Vaikka se oli kyllä jo jouluna.

Välillä sitä miettii mitä kaikkea esimerkiksi juuri talvilomalla kuuluisi tehdä. Tai jos ei juuri mitään tee niin olla edes perheellä yhdessä. Sitä miettii jääkö lapset jostain paitsi. Tai kun lapset olivat pienenpiä muistan miettineeni, että nyt on opeteltava vaikka juuri sitä hiihtoa tai luistelua tai edes luistinten sitomista, kun kerran on aikaa. Äkkiä tästäkin saisi huonon omantunnon. Nyt en aio sitä tehdä.

Aion vain olla ja matkustaa sohvaperunana. Olen ollut jo Sloveniassa, Kanarialla, Thaimaassa, Saksassa, Rukalla, Levillä.. missä ystäviä ja tuttavia nyt onkaan ollut lomaansa viettämässä. Tämä on matkustustapani nro 2 ja ehdottomasti toiseksi paras tapa matkustaa ylipäätään. Eli nauttia kuvista ja videoista. Haaveilla, googlata ja suunnitella myös.

Nyt olen siis pysynyt lähellä ja näen jo aika kauas. Kalenteri näyttää, että enää 40 päivää (mitä, onko kohta karkauspäivä?) ja sitten ollaan menossa. Jos ei nyt joku korona ehdi suunnitelmia pilata. Kohteena unelmani eli Pariisi.

Mutta vielä siis oma koti, oma sänky ja olla vaikka tekemättä mitään.

Tulevaisuus on käsillä

Parempaa kuvaa en keksinyt. Kuva Lahdesta, Mannerheimin patsas.

Ysi. Ikää 15 tai 16. Aika jolloin on päätettävä mitä isona haluat tehdä. Muistan, että itselle päätös tuli äkkiä. Jotenkin liian äkkiä, mutta nyt oman lapsen kohdalla se tuntuu vieläkin liian nopealta. Ja taas omalta osaltani, opinnot tuskin jäävät tähän, mutta olkoot perheessämme yksi opintien valitsija kerrallaan..

Kun ei ole selkeitä visioita mitä haluta, mitä olla niin miten tehdä päätös? Lähteäkö opon suosittelemaan suuntaan eli lukioon, tietämättä että haluaako mitään sen tuomia mahdollisuuksia oikeasti. Ja mitä uusia mahdollisuuksia se oikeastaan toisikaan?

Jos ihminen haluaa lääkäriksi, on lukio varmasti viisain tie. Vakavammin otan selkaisen lääkärin tulkitsemaan diagnoosini, jolla pohja rakentuu lukiolle. Jos miettii vaikka lastentarhanopettajan tutkintoa, niin ottaisin kyllä vakavammin ihmisen, jolla tämä tutkinto pohjautuisi jo samaa alaa koskettavaan tutkintoon. Tupla oppia ja ehkä jopa työtäkin kyseiseltä alalta. Jokainen kuitenkin näihinkin tutkintoihin/ammatteihin pohjan itse määrää, eikä mikään ole väärää.

Mutta kuka sitä tietää millä opin pohjalla kenenkään lopullinen tutkinto on. Sillä vain on väliä mitä lopulta haluat ja mitä olet. Eikä väli, ole se mitä muut ajattelevat, vaan mitä itse haluat. Maailmassa tarvitaan lukion, amk:n ja yliopiston käyneitä, mutta yksikään pyörä ei pyöri ilman alempia tutkintoja ja niiden ammatteja. Arvosanojen merkitys puhututtaa myös. Aina lopullisia arvosanoilla ei ole merkitystä. Toki tämä riippuu alasta ja tutkinnosta.

Itse kovasti toivoisin että lapseni päättäisivät oman tulevaisuutensa siltä pohjalta mikä oma mielenkiinto on. Ei kavereiden, eikä opon tai tutustumista edeltävien oppilaitosten mukaan, vaan puhtaasti oman mielen mukaan. Tämä on aika jolloin opintiet voivat ystävien kesken erota. On määrättävä suunta itse.

Hurjaa on ollut kuunnella kuinka joka tuutista oppilaitokset ovat sitä mieltä että tämä heidän laitoksensa on ainut oikea. Ei ajatella yksilön, vielä tällä hetken lapsen, parasta. Mielestäni pitäisi korostaa omaa halua, eikä nähdä mielessä hakijoiden määrää tai niitä seuranneiden tukien määrää. On kyse lasten, tulevien aikuisten tulevaisuudesta.

Vanhemmat eivät myöskään tulevaa määrää. On aika alkaa tehdä päätökset itse ja meidän vanhempien siirtyä vaan tukijoukkoihin. Aikaa on. Ei kaikki tarvitse olla vielä selvää. Suunnitelmia voi muuttaa.

Harmittaa että kaksoistutkinnon tekemiseen on opintie lisääntynyt. Eikä siihenkään tunnu tukea lukion puolelta löytyvän. Ammattioppilaitokset toki tukevat, mutta perustuuko tuki saatuun tukeen: oppilas olisi kuitenkin kirjoilla ammattia suoritettavassa koulussa.

Ei ole helppoa olla vanhempi, äiti saatikka sitten lapsi, jolla jonkin asteiset tulevaisuuden päätökset ovat nyt käsillä.

Peukkuja, tällä hetkellä opin tien valitsijoille, sekä heille ketkä päätöstä ovat takana tukemassa. Kaikki on mahdollista jos niin päättää ja sitä oikeasti haluaa. Nuori,  sinä pystyt ja riität!

Ystävät ♥️

Herätys kello 6:45, töihin, salille tai lenkille, välissä ruoan laittoa, kuskausta ja kaupassa käyntiä. Vähän (mistä tuo vähän tuli?) pyykin pesua, lumitöiden tekoa, siivousta, viestittelyä, puheluita, eväiden valmistelua, kokeisiin tsemppailua ja yöunia. Kaikkea tätä ja paljon muutakin, oli tämäkin arkiviikko täynnä.

Perjantai oli odotusta täynnä. Ja pakkailua, vaikkei se isoa ollutkaan. Luvassa oli reilun vuorokauden reissu, joka piti selvittää jopa tavallistakin minimmällä varusteilla. Tavarat oli nimittäin kuljetettava mukana koko päivän.

Koitti lauantai. Juna lähti kuljettamaan meitä kohti Helsinkiä. Ohjelmassa oli ystävämme 40 -vuotisjuhlat. Puhun monikossa, koska mukaan lähti toinenkin rakas ystävä (kolmas ei valitettavasti tälle reissulle voinut mukaan lähteä, mutta seuraava yhteinen reissu on jo suunnitteilla), jonka kanssa otimme reissun myös tarpeellisena irtiottona arjesta.

Keskimmäinen lapsemme lähti samalla junalla kummitätinsä luokse. Harmi etten häntä ehtinyt tavata, kuin vähän junan ovenraosta.

Saan olla kiitollinen, että elämässäni on edelleen ystäviä, joiden kanssa yhteinen historia on aloitettu jo hiekkalaatikolla. Yhdessä on eletty ilot ja surut. "Kärsitty" kasvun kankeudet ja välimatkat. Vaikka aikaa tapaamisista välillä vierähtääkin, tuntuu näiden rakkaiden kanssa aina helpolta jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin. Ystävyys on kantanut meitä. Siksi lasten kummeiksikin on ollut luontevaa heitä pyytää.

Meillä oli päivä aikaa nauttia turistina Helsingistä. Sää ei ollut puolellamme. Satoi vettä ja tuuli kurjasti, mutta mehän emme sen antaneet haitata. Nähtyä tuli mm. Oodi, Hiljentymiskappeli, Tuomiokirkko sekä monipuolinen Eteläsatama, jossa nauru lihaksilla oli töitä, kun kamppailimme tuulessa nurin päin kääntyvien sateenvarjojemme kanssa. Mihinkään ei ollut kiire. Puhuttiin ja välillä oltiin hiljaa. Syötiin hyvin, kierrettiin kauppoja, otettiin kuvia, levättiin kahvikupposten äärellä.

Kertaakaan emme eksyneet, vaikka ainekset tähänkin olivat olemassa..

Itse juhlat sujuivat mahtavasti. Sankari oli viimeisen päälle kaunis ja tunnelma oli katossa. Syötiin erittäin hyvin ja saatiinpas kuunnella yksi runokin, sankarille varta vasten kirjoitettu.

Iltaa jatkettiin tämän ikäisille sopivaan aikaan asti. Kun kello löi 12, oli hyvä suunnistaa majapaikkaan, jotkut hurjat (maagisen iän ylittäneet) kyllä jatkoivat aamuyön tunneille asti! Ehkä mekin sitten muutaman vuoden päästä jo jaksamme valvoa..

Pakko lisätä tähän vielä sanat, jotka synttärisankarille lukaisin:
"The older you get, the better you get, unless you're a banana." -Betty White

Kiitos ystävät kun olette olemassa ♥️ ootte voimaannuttavia!

Nyt virkistyneenä uuteen viikkoon.

P.s. Koti oli siivottu mun poissaollessa!