Päivä retkemme Saarijärvelle

Arjen sankarit, heitä on! Jälleen kerran saimme sen todeta, kun sunnuntaina matkasimme Saarijärvelle Pyhä-Häkin kansallispuistoon.

Olimme toki hyvin valmistautuneet ja jokaisella oli pieni reppu mukana, josta omat tykötarpeet löytyivät. Lisäksi meillä aikuisilla oli repuissamme yhteiset eväät. Vähän välipalaa ja ainekset trangialla tehtävään lounaaseen.

Juuri kun olimme astumassa suunnitellun reittimme polulle, tuli mieleemme tsekata yksi tärkeä asia. Nimittäin tulentekovärkit. Ja eihän niitä löytynyt! Isäntä tutki taskut ja me muut tutkimme reput. Ei tulitikun tikkua tai edes niiden rasiaa, ei missään. Mihin kummassa ne olivat kadonneet!?

Kollattiin auto varalta läpi. Eikä sieltä löytynyt kuin kiikarit, joilla kuulemma tulen voisi saada aikaan. Niin, onneksi mulla on tuo erä-Jorma miehenä. Mutta kyllä silti mielessä kävi ennemmin lähimmän kaupan tai kioskinkin etsiminen. Mitä se taas olisi tehnyt suunnitellulle aikataululle ei olisi ollut hyvä asia.

Vaihtoehtona olisi myös ollut vain välipalan syöminen ja ehkä reitin lyhentäminen. Ruuan teko metsässä on kuitenkin yksi asia mistä metsässä nautimme. Vaikka mies sen tekeekin siellä. Mutta ehkä juuri siksi minäkin siitä niin nautin!

Onneksi emme olleet metsässä yksin. Päätimme kysellä olisiko kellään muulla ulkoilijalla myidä meille tulitikkuja. Ensimmäiset vastaan tulleet retkeilijät eivät kantaneet tulta mukanaan, mutta jo toisella yrittämällä meitä onnisti. Ohitsemme kulki pariskunta, joka oli jo oman yön yli vaelluksensa tehnyt. He virittelivät itselleen lounasta ja lahjoittivat meille tulitikkunsa ❤ Miten iloiseksi tämä meidät sai. Tämän pariskunnan tulen muistamaan kauan. Mahtavaa, että auttavaisuutta ja ystävällisyyttä vielä löytyy. Talletan tämän sydämeeni.

Retkemme pääsi viimein alkamaan. Aurinko paistoi. Valitsimme 6,5kilometrin reitin. Maisemat muuttuivat kuivasta metsästä, suoalueisiin. Välillä oli porrasta, välillä pitkospuita. Naavaa oli puissa paljon ja mustikoita polkujen varsilla. Saimme iloksemme nähdä myös monenlaisia ötököitä sekä yhden tikan. Kiikarit, niitä kyllä tarvittiin.

Poika nappasi kuvia kasveista. Muisti nimittäin, että koulussa olisi tulossa tehtävä kuvata tunnistamiaan kasvilajeja. Hyvä hyödyntää tämä reissu.

Pitihän puitakin halailla. Vanhimpien puiden ympäri eivät lasten käsivarret edes kaksin riittäneet. Tarvittiin jokaista kolmea.

Kyllä tuo metsä vaan on rauhoittava paikka. Jotenkin lapsetkin ovat siellä sopuisampia, nauttivat kaikesta. Pystyy mennä ja temmeltää. Kuunnella metsän ääniä ja imeä levollisuutta itseensä. Suosittelen metsäretkiä ihan kaikille. Kyllä sielu lepäsi. Tuolla jaksaa taas alkavan viikon. Elämä on ❤

P.s. Tulitikut odottivat kotona pöydällä!

Reissussa opittua eli viisauksia ja oivalluksia matkalta

• Ota rohkeasti yhteyttä hotelliin ennen sinne saapumista, jos mieltäsi askarruttaa jokin. Meillä se poiki kaappiin vesipullon, kylmät Mythokset ja lapsille pillimehut 🙂
• Koskaan et voi rasvata ihoa liikaa. Aina kun luulet että nyt voi ottaa kevyemmin, pohjarusketusta on jo, niin ehei, ei pidä paikkaansa. Parasta vain rasvata ylimääräinen kierros! Nimimerkillä kokemusta on..
• Älä koskaan ota allaslomalle valkoisia bikineitä tai ui valkoisella paidalla! Valkoinen kangas muuttuu keltaiseksi uima-altaan veden ja ehkä aurinkon yhteisvaikutuksesta?! Kyllä näin kävi pojan Vans -paidalle, mun valkoisille bikineille ja isännän uimahousujen valkoiselle raidalle. Ja uskokaa, pissunkeltainen ei ole kaunis väri.
• Tutustu kohteen nettisivuihin! Säästimme sievoisen summan rahaa löydettyämme vesipuiston sivuilta tarjouksen etukäteen ostetuista lipuista. Jei!
• Ei, ei kahden viikon reissullekaan tarvitse kolmea eri mekkoa tai kuuttaa eri toppia!
• Suomessa ei tarvitse sanoa "thank you" tai laittaa vessapaperia roskikseen..

Not my day!

En saanut tänäänkään parhaan äidin palkintoa, parhaan kodinhoitajan palkintoa tai maailman pelastajan palkintoa.. mutta tulikohan joku kylähullun palkinto -sitä en tiedä!
Ei niitä palkintoja olisi tainnut olla edes saatavilla, mutta käy siis varmaan ilmi ettei ollut mun päivä!

Aamulla tein havainnon, että pikimiehet lähestyvät "kototietämme". Tie saisi siis viimein, viikkojen odotuksen jälkeen lopullisen pinnan ylleen. Tielle ilmestyneet "tötsät" olivat merkki siitä.

Tämän muistin hyvin työpisteestä lähtiessäni ja kotoreittiä suunnitellessani. Päätin ajaa ns. päätietä ja poiketa kototiellemme vasta viimeisestä liittymästä.
Niinhän siinä siiten kävi että tähän aikaan vuodesta tämä tarkoitti tänään, juuri sinä hetkenä, puimurin perässä ajamista noin 15km muutaman kymmenen muun auton kanssa.
Ja kun viimein käännyin siitä viimeisestä liittymästä, oli se pien teko menossa juuri tässä loppuvaiheessa. Siinä sitten muutaman muun auton kanssa odoteltiin milloin matkaa pääsi jatkamaan! Tuo noin 30km kotiin kesti tänään 50min.

Eikä siinä vielä kaikki! Päivän valoisa asia (siitä toivottavasti joskus myöhemmin) sai meidät vielä 'myöhään' iltapäivästä ajamaan toiselle puolelle kaupunkia, vaikka tiesimme ettei tämä visiitti voisi kauaa kestää. Klo 18 olisi nuorimmaisen vanhempainilta.

Hmm.. se vanhenpainilta oli alannut jo klo 17.30. Hieman harhaanjohtavasti oli kellonajaksi ilmoitettu kaksi eri aikaa ja minähän lukenut sen ajan siitä väärästä lapusta. Tyylillähän sieltä sitten myöhästyttiin, mutta pakko oli mennä kun päässä kaikui tytön sanat "Kato äiti sitten sitä mun pulpettia". Ja katsoinhan minä. Kaikki kirjat ja tavarat nätisti järjestyksessä ❤
Onneksi taas eräs arjen sankari tämän oikean kellonajan meille kertoi! Oli meillä näyttävä sisääntulo. Ainakin tietävät kenen vanhempia ollaan.

Sitten, sitten viimein pääsin toteuttamaan koiran hoitajan tehtävääni. Hoitokoiramme ei näet ollut vielä päässyt kunnon lenkille tänään. Pakkasin reppuun mukaan samalla paperinkeräyslehdet. Vietäisiin ne koululla olevaan keräyslaatikkoon siinä samalla. Lehtiä lootaan kaataessani totesin, että ne koirankakkapussit! Ne olivat nimittäin siellä repun pohjalla ja nyt siis lehtilaatikon, joka oli muuten melkein tyhjä, pohjalla.. ei siis mikään yksittäinen pussi vaan koko rulla.
Tämä on tavallaan käynyt jo aiemminkin. Olen dyykannut lehtikeräyslaatikolla ennenkin. Onneksi siitä on jo pari vuotta. Silloin tiputin sinne kassit, nyt pussit. Silloin oli pesäpallo-ottelu menossa viereisellä kentällä ja järkkärit tuijottivat säälivästi tai "onks kaikki ok" ilmeellä minuun päin. Nytkin oli ollut ottelu, mutta se oli jo päättynyt ja epätoivoista pussien kurkottelua, seurasi vain joukko pesäpalloilijoita, jotka pakkailivat kamojaan bussiin. Minä siis osittain laatikossa ja koiranhihna toisessa kädessä. Mahtoi heille olla elämys tulla kaupunkiimme. Koira-ystävänikin seurasi touhua ilmeellä "mitä juuri sä teet, koita käyttäytyä!". Lopulta, vähin äänin ja hyvin huomaamattomasti yritin hipsiä pois tapahtumapaikalta koiran kanssa..

Niin minä hyvä koiranhoitaja. En viitsi tietoturva syistä kertoa koiran nimeä 😉. Se ei siis ole meidän, vain hoidossa. Puhun vain koirasta. Koira jallitti mut täysin! Jotenkin oppinut, ettei saisi antaa koiran syödä vieraassa paikassa maasta mitään siellä olevaa.
Maassa oli omena, mutta mistäs minä tiesin mikä myrkytetty omena se olisi voinut olla, joten yritin siltä seisomalta estää koiruutta ottamasta kiellettyä hedelmää. Liian myöhäistä se jo oli, koira oli huomannut jo saman! Lopulta en kuitenkaan nähnyt omenaa koiralla, joten oletin että ehkä se ei sitä napannutkaan. Matkamme jatkui. Ehkä kilometrin päästä aloin ihmettelemään mistä pohkeeseeni lentää välillä jotain märkää. Istutin koiran viereeni ja tajusin sen yrittävän salakuljettaa omenaa suussaan! Ja sieltä, täydestä suusta lensi kuolaa aina välillä. Päätti varmaan syödä sen omenan salaa kun perille päästään. Jetsus, tuli koiralle kiire syödä omena ennenkö otan sen pois. Niin, koira siis voitti.

P.s. Kuva ei liity mitenkään tapahtuneisiin tai no ehkä tuohon omenajuttuun. Huomenna parempi päivä!

Turvallista koulun alkua kaikille!

Niin siinä sitten kävi, että meidän nuorinkin aloitti koulunsa.

Viikko sitten oli reppukirkko eli kaikki kouluun lähtevät siunattiin opintielle. Torstaina oli sitten itse jännityspäivä. Joo myönnän, mua äitinä jännitti ehkä eniten.

Siinä ne reippaat pikku lapsoset tekivät opettajan johdolla jononsa ja marssivat sisälle luokkiin. Tippa taisi jollakin muullakin äidillä olla linssissä.

Jo ekana päivänä piti ekaluokkalaisen selvityä kotiin ilman meitä vanhempia. Isosisko oli onneksi auttamassa. Kaikki oli mennyt hyvin ja aapista esiteltiin. Vielä ei tullut läksyjä.

Toisena päivänä tulikin heti kunnon haaste vastaan ja samalla eka tollikko! Isommilla koululaisilla alkoi koulu jo aiemmin ja nuorimman oli siis selvittävä itse kouluun.
Sovittiin, että hän soittaa minulle kun on aamupuuhat tehnyt. Se menikin hyvin ja nopeasti. En ollut edes puoleen työmatkaani ehtinyt kun puhelin soi. Lupasin soittaa vastaavasti hänelle, kun kouluun pitäisi lähteä. Hänellä kun ei itsellä ole vielä juurikaan hajua kellosta.
Sitten se tapahtui. Soitan ja soitan ja ääni toisesta päästä kertoo ettei yhteyttä numeroon saa. Pieni kelaus piti suorittaa. Miten lapseen voi saada yhteyttä itse kun olen kaukana kotoa!? Kauhea tunne!

Onneksi aamutuimaan viestittelin yhden ihanan äidin kanssa ja hän kertoi olevansa vielä kotosalla, hänen lapsen niin ikään juuri aloitettua koulunsa. Lupasi olla käytettävissä, jos apua tarvitsemme. Siispä soitin hälle ja hän lupasi mennä ovemme taa kouluttamaan lasta kouluun ja vielä viedäkin hänet perille asti ❤ Tällaiset arjen sankarit ovat kultaakin arvokkaampia. Kiitos ❤

Imbrosin rotko ja Chora Sfakion

Alunperin haaveemme oli, että vaeltaisimme Samarian rotkon reissumme aikana. Koska tämä vaellus olisi ollut tehtävä tietyssä kellotetussa ajassa venekuljetusten takia, jouduimme suunnitelmasta luopumaan. Nuorimmaiselta olisi ollut liikaa vaadittu näissä helteissä kulkea muiden määräämässä hyvinkin reippaassa tahdissa. Myöhemmin kuulimme, että rotkoon pääsyä on suunniteltu rajoittaa juurikin tuon helteen takia. Pohjalla on ollut jopa +48astetta lämmintä!

Suunnitelma siis vaihtui lyhyempään Imbrosin rotkoon ja lopulta vain pieneksi riipaisuksi sitä, jotta ehtisimme vielä saaren etelärannikolle!

Rotkoon oli pieni maksu 2,50€ henkilöltä. Rotko oli vaikuttava kokemus. Varsinkin kun saimme seuraksemme ukkoskuuron! Jyrinä oli vaikuttava kun se kaikui kallioseinämissä. Ja vettäkin tuli. Ei onneksi kaatamalla, mutta niin että suojaa täytyi pohjalla kasvavasta männystä hakea ettei laitteet (kamera ja puhelimet) kastuneet.

Rotkossa oli paikkapaikoin varottava ettei kovasti kompuroinut. Kiviä, lohkareita sekä puita juurakkoineen oli siellä täällä. Välillä tuntui että olimme taruolentojen maassa.

Takaisin kulkiessamme saimme vuohia ja lampaita seuraksemme.

Vähän harmitti jättää rotko kesken. Mitä kaikkea rotkolla olisikaan ollut vielä näytettävää. Ehkä lisää seuraavalla kerralla..

Matkamme jatkui siis etelärannikkoa kohti. Chora Sfakioniin laskeduttiin serpenttiini teitä pujotellen. Maisemat olivat upeat!

Itse Chora Sfakionin kylä oli hyvin pieni. Siellä asui noin 212 ihmistä. Tästä kylästä oli tosin veneyhteyksiä kivasti muuallekin eli aina veneen rantautuessa ihmismäärä kasvoi. Taisipa tänne saapua Samarian rotkonkin päätös pisteestä venekuljetuksia.

Oli valtavan lämmintä, +38 astetta. Tuntui kuin olisimme olleet saunassa. Hetkellistä viilennystä toivat katokset, joita rantakadulla ravintoloiden ja kauppojen ympärillä oli. Pysähdyimmekin syömään cyrokset ja jäätelöt yhteen ravintolaan ennenkö matkamme vuoristoon ja kohti hotelliamme Geranissa jatkui.

Limnoupolis ja illallinen Kolymbarissa

Lasten ehdoton ykkös käyntikohde oli tottakai Limnoupolis eli vesipuisto. Sinne olisi päässyt vaikka minijunalla, mutta me päätimme uhrata yhden vuokra-auto päivistä sinne menoon.

Älysimme tarkastella puiston nettisivuja etukäteen ja säästimme niin ollen melkoisen summan rahaa. Sivuilla nimittäin oli tarjous, että kun ostaa liput etukäteen sivujen kautta niin aikuisen lippu oli viisi euroa vähemmän ja lasten liput kaksi euroa vähemmän. Viisi henkinen perhe siis säästi sievoisesti!

Päivä menikin vedessä lilluen ja auringosta nauttien. Pientä purtavaa meillä oli mukana ja jotain haimme alueen marketistakin. Siellä oli kohtuu hinnat toisin kuin allasbaarissa. Esimerkiksi mukillinen Mythosta maksoi allasbaarista yli viisi euroa..

Paikka oli pysynyt liki samana kuin muistimmekin. Toki nyt lapset pääsivät useampiin härveleihin kun pituuttakin oli tullut. Allasalueiden aurinko tuolit olivat nyt ilmaisia. Viimeksi niistäkin sai pulittaa rahaa.

Oli mukava päivä ja halusimme päättääkin sen mukavasti. Suuntasimme siis puistosta päin Kolymbariin tuohon ravintolaan johon aiemmin yritimme mennä eli Argentinaan.

Aika pian meille selvisi, että paras mahdollinen ravintolakokemus tästä ei tulisi.

Tarjoilija ei tuonut kaikille menuja, vaikka niitä lähti hakemaan. Emme saaneet kaikille ruokajuomaksi vissyä, vaikka uudemman kerran siitä mainitsimme. Keskimmäisen annoksesta löytyi hius. Hän sai onneksi tilalle toisen ja vielä paremmin kypsennettynä kuten pyysikin, mutta uudesta annoksesta puuttui vihreä salaatti. Siitä pyydettiin pois vain tomaatti.. lisäksi häneltä puuttui haarukka ja jälkiruualla tuli vain neljä haarukkaa ja neljä puhdistuspyyhettä. Ruoka oli onneksi valtaosin ihan ookoota. Mereneläviä, niitä söimme. Erityiskehun ansaitsi majoneesi, vihannekset ja jälkiruoka eli jonkinlainen juustokakku. Kyllä, minäkin söin jälkkäriä ja oli hyvää. Ehkä tällä reissulla sanon "ehkä" sokerille.

Hyvä maku ei tästä paikasta kuitenkaan jäänyt. Tuntui että tarjoilijat eivät ymmärtäneet meitä kunnolla vaikka olivatkin ymmärtävinään. Meiltä ei siis erityiskehuja tule.

Maksoimme laskun ja poistuimme paikalta.