Ilveskivi

Jo jonkin tovin on mielessämme pyörinyt taas retkeily ja vaellus.

Tänä keväänä ja kesänäkin sellaista siis on tulossa. 

Viikko sitten lauantaina koitti ensimmäinen reissumme ja suuntana oli minulle niin rakas Kortesjärvi. Sielläpä sitä tuli aikanaan joitain vuosia töissäkin oltua.

Matkalla näytin lapsille (joista tällä kertaa mukaan lähtivät vain tytöt), Kortesjärven maamerkit eli kirkko, seukkari (seurakuntatalo), kauppa (joka ennen kantoi nimeä Suomela) ja Markin sähkö. 

Reittimme alkoi Kortesjärven Saarijärveltä eli noin kuuden kilometrin päästä keskustasta ja johti sieltä alueen suurimman siirtolohkareen Lostenen eli Ilveskiven luokse. Kivi sijaitsee Pohjanmaan ja Eteläpohjanmaan maakuntien rajalla, Pedersödessä. Reittiä pääsisi pitkällekin, joko Lappajärven suuntaan (Leipätie) tai rannikolle päin (Saukonreitti). Molemmat reitit ovat yli 50km pitkiä. 

Saarijärvelle johtava pikitie muistutti lähinnä tilkkutäkkiä. Niin moneen kertaan oli sitä paikattu. Ehkäpä vaatisi jo kokonaan uutta asfalttia. Ihan loppupätkä oli hiekkatietä. 

Jätimme automme Saarijärven rantamajan kupeeseen ja nostimme reput selkään. Mukanamme oli eväät ja aivan liikaa vaatetta. Sattui nimittäin tämän kevään lämpimin päivä. Mittari näytti 15 astetta.

Alkutaival kulki hiekkatietä sora- ja hiekkamonttujen ohi ja sen jälkeen pellon laidassa olevaa tietä. Metsään tultuamme huomasimme polun olevan vielä suhteellisen hyvin lumen peitossa. Lumen alta paljastui myös hyvinkin vetisiä alueita. Jalkamme kastuivat kerran jos toisenkin. Nuorimmaisella oli onneksi paluumatkalle vaihdettavaksi kuivat sukat ja kengät. Edellisreissuista viisastuen.

Reitti oli varsin viihtyisä. Sopivasti vaihtelua, pari "siltaa", vähän pitkospuita, yksi hakkuualue ja loppua kohden kovinkin kivikkoista, jopa kallioista metsää. 

Reitin varrelle sattui osumaan sopivasti myös kivikaudenkylä. Aikanaan tuossa oli ollut merenrantaa. Sitä hetken pällistelimme, vaikkakin suurinosa muinaiskylänmerkeistä, oli vielä lumen alla. 

Tämän reitillä näimme uskomattoman monta muurahaiskekoa. Välillä ei matkaa keolta toiselle, ollut kuin pari metriä. Kovasti olivat muurahaiset jo työnsä touhussa.

Ilveskalliota lähestyessä muuttuivat kivet yhä isommiksi. Lopulta edessämme näkyi isojen kissaeläinten mukaan nimetty 16 metriä korkea kohteemme, jossa on aikanaan vietetty jopa tanssiaisia. Luoja tietää moniko on sieltä alas tupsahtanut.

Vasta Ilveskivellä näimme muita ulkoilijoita. Pääsihän sinne lyhyempääkin reittiä. Noin kilometrin päässä oli parkkipaikka.

Kiipesimme ylös puidenlatvojen korkeudelle. Nyttemmin kivelle vievät metalliportaat, mutta joku perillä tiesi kertoa että sinne on aiemmin johtaneet vain jonkinsortin tikkaat. Ylös oli myös rakennettu aidattu tasanne. Hyvä niin.

Isosti maisemia kiveltä ei nähnyt. Lähinnä niitä puita. Tarinat kertovat että joskus sieltä on voinut nähdä seitsemän kirkon tornia. Tiedä sitten onko se vain tarinaa. 

Kiven juurella olisi ollut luola, joka on vainojen aikoina toiminut hyvänä piilopaikkana. Me emme kuitenkaan luolaa jääneet etsimään. Söimme eväsleipämme korkeuksissa ja jättäen alhaalla olevan laavun suosiolla sitä tarvitseville. 

Paluumatka sujui joutuisasti. Ehkäpä tiesimme mistä minkäkin lammikon kiertää.  

Näimme myös kolme hirveä, jotka meistä kauhistuneina juoksivat karkuun.

Eläinten vessa

Oli mukava ja niin kaunis päivä. Matkaa kertyi yhteensä noin 10 kilometriä. Tästä oli hyvä aloittaa tämän vuoden reippailut.

Viisasten kivi

Alunperin aloittelin tätä kirjoitusta teemasta kiusaaminen, mutta tässä lähiviikkoina on ajatukseni kääntynyt enemmän teemaan toisen tukeminen. 

Aloitan kuitenkin siitä aiheesta kiusaaminen, jotta pääsette edes hiukan kiinni ajatuksen juoksustani. Varmaankaan mitään selkeää yksiselitteistä tekstiä tästä ei tule, sen tiedän jo tässä vaiheessa.

Kiusaaminen, ehdottomasti väärin ja tapahtui sitä sitten missä tahansa ja miten tahansa on siihen puututtava. Tokikaan harvoin tämä on niin yksiselitteistä. Kuka kiusaa ja ketä, huomataanko sitä vai tapahtuuko se piilossa? Onko se fyysistä vaiko enemmän henkistä. Ymmärretäänkö tilanteet oikein ja onko keinoja puuttua? Onko kyseessä puututtava asia tai edes oikeasti kiusaaminen? Toimiiko kiusaamisen vastaiset ohjelmat? Paljon löytyy kysymysmerkkejä.

Nostan hattua kaikille opettajille, vanhemmille ja ammattikasvattajille jotka kamppailevat tällaisten asioiden parissa, yrittäen puuttua, yrittäen auttaa. Ei ole kyse maailman yksinkertaisimmasta tai helpoimmasta asiasta. Jokainen kun katsoo asioita siitä omasta vinkkelistään ja kokonaiskuvaan tarvitaan aina useampi näkökulma ja tarina. Niin ja toki pitää mainita, että onhan sitä kiusaamista aikuisten maailmassakin. Tuskin yhtään sen helpompi asia sielläkään.

Jokainen tuntee tilanteen omalla tavallaan. Jokaisen tuntemukset ovat oikeat. Toinen voi kokea eri asian kiusaamisena, kuin toinen. Taustalla vaikuttavat aiemmat kokemukset. Ymmärrys toista kohtaan voi olla mm. siksi puutteellista. Oli sitten kyse kiusaajasta tai kiusatusta.

On helppo sanoa, että koulumaailmassa kiusaajan pitäisi olla se joka vaihtaa maisemaa. Kyllä, niinhän sen varmasti pitäisi olla, unelmatilanteessa. Jos kiusaaminen on selvää, toinen lyö toista, se nähdään ja se on toistuvaa, asia on helppo selvittää ja rangaistukset langettaa. Mutta jos kaikki tapahtuu vaivihkaa, silmiltä piilossa tai se on "vain" henkistä, tuleekin kuvaan muutama kerta vaikeampi puuttumisnäkökulma. Sana sanaa vastaan, kuka uskoo ketä, kuka puolustaa ketä ja kuka asettuu kenenkä puolelle. Ja taas ne tunteet. Tunnetaidot kehittyvät läpi elämän. 

Mikä sitten on normaalia ivailua tai ikään kuuluvaa tökeröä käyttäytymistä. Kuka tietää? Tunteet määrittelevät kokemuksia, tilanteita ja tulkintoja. Ei ole helppoa, ei. Kuka löytää tähän asiaan sen viisasten kiven, voi huutaa "Hep!".

Tuota pohdintaa voisi jatkaa loputtomiin, eikä se sittenkään olisi siinä. Siispä annan ehkä enemmän painoarvoa tälle:

Toisen tukeminen. 

Kiusattu tarvitsee tukea, kiusaaja tarvitsee tukea ja tukijat tarvitsevat tukea. Niin..

Joskus jokainen meistä tarvitsee kuuntelijaa, tukea ja tukiverkkoja. Yleensä ystävät, sukulaiset, läheiset, ovat heitä. 

Tukijan pitää jaksaa kuunnella ja kannustaa, olla olkapää ja eteenpäin tuuppija. Joskus asiat vaativat pitkän ajan ja auttajan täytyy löytää voimavaransa jostain. Auttajan täytyy myös tunnistaa omat voimavaransa ja rohkeasti sanoa milloin apuun tarvitaan esimerkiksi ammattilaista. Se ei toivottavasti tarkoita kuitenkaan sitä että auttaja kaikkoaisi tukiverkostosta, vaan että auttajan rooli muuttuu. Rakkaita ja läheisiä tarvitaan, mutta valitettavan usein vastoinkäymisen kohdatessa, sitä huomaa kuka oikeasti on tosi ystävä, lähimmäinen.

Tässä pääsiäisen aikaan luin Duudsoneitten Jarpin kommentin ystävyydestä. "Helppo olla kaveri silloin kun kaikki menee hyvin, mutta tosi ystävät seisoo rinnalla myös sillon ku sulla menee huonosti". Eipä voisi paremmin asiaa ilmaista.

Sanotaan, että elämästä pitäisi karsia negatiiviset asiat ja jopa ihmisetkin pois. Itse en niin ajattele. Jotkut ihmiset ovat luonteeltaan negatiivisempia,  kuin toiset. Suhtautuvat asioihin kyynisesti. Ehkä silloin toisen positiivisuutta juurikin tarvitaan, mutta ei muuttamaan toista, vaan tuomaan tasapainoa. 

Jos taas auttajan rooli muuttuu raskaaksi tai läheinen ystävä on elämäntilanteesta johtuen  negatiivinen ja raskas, ei etäisyyden ottaminen ole varmasti väärin, mutta jättäessään toisen yksin taakkansa kanssa, se kertoo minusta hälyttäviä asioita jättäjästä. Entäpä kun itse tarvitsee tukea. Kuka silloin auttaa, jos läheiset kaikkoaa? 

Omaa pohdintani Jarpin kommentin jatkoon on se, että aikuinen varmasti yleensä selviää vaikka "ystävä" selkänsä kääntää, mutta miten käy lapsen. Kavereita tulee ja kavereita menee. Punnitaanko jo tuossa vaiheessa ystävyydenvaa'alla kuka on  luottamuksen arvoinen. Kuka ei juoruile, ei loukkaa tai käyttäydy joka toinen tunti toisin. Ehkäpä punnitaan.

Ei entäpä lapsi, jolle selkänsäkääntäjä onkin läheinen aikuinen. Aikuinen saa tietää vastoinkäymisestä ja yhteydenpito loppuu siihen. Sanotaan, että yksikin turvallinen aikuinen riittää. Uskon niin myös, mutta se ei poista tuskaa siitä mitä lapsi kokee selän kääntyessä tai yhteydenottojen loppuessa. Tuki läheiseltä aikuiselta läheiselle lapselle voi olla vaikka vain viesti "Miten menee?".

Toivotan jokaiselle rohkeutta ja voimaa olla rohkeasti läheisensä tukiverkko ja tarvittaessa lopettaa teennäinen ystävyys. 

Tämä tällaista pääsiäismaanantain pohdintaa. Näidenkin päivien sanomaan liittyy kivi, liekkö se se viisasten kivi. Elämä kuitenkin voittaa ❤