Se tunne, kun et jaksa nousta sängystä. Se tunne, kun et jaksa vastata puhelimeen. Se tunne, kun et jaksa tehdä edes itselle mieleisiä asioita. Se tunne, kun voisit vain itkeä.
Moni on polttanut itsensä loppuun. Uuvuttanut oikein kunnolla. Masennusta tai aina ei. Uupua voi muutenkin.
Kirjoitan kokemuksesta. Oma väsymykseni alkoi vuosia sitten. Hiipi hiljaa. Varotteli tottakai, mutta hidastinko tahtia? Enpä tainnut.
Ajan kuluessa oltiin pisteessä jolloin itku oli herkässä. Jokainen päivä oli selviämistä. Kun junan sai aamulla lopulta käyntiin, ei sen voinut antaa pysähtyä tai se ei olisi enää käynnistynyt.
Kuljin hyvin kellotettuna. Kuka missäkin paikkaa, mihinkin aikaan. Kuka syö kotona, kelle eväät, onko kaapissa ruokaa, milloin ruuat valmistan ja onko mitään päälle laitettavaa? Kilometrejä kertyi, elämää elettiin tien päällä, salien laidoilla, kenttien reunoilla, kaukaloiden tai rakennusten käytävillä. Tuli kudottua yksi jos toinenkin sukka. Soiteltua kotiin, että onko siellä loppu porukalla kaikki hyvin. Työt ja kotityöt tuli hoidettua siinä rinnalla.
Alkoi unohtumaan yhtä ja toista. Vein lapsen harkkoihin väärään paikkaan, joltain puuttui koulusta tarvikkeita, en edes muista mitä.. arkea pyöritin olosuhteiden pakosta pitkälti yksin.
Ei ollut aikaa tai voimia tavata ketään. Kun puhelin soi ja näin rakkaan ystävän soittavan, saatoin jättää vastaamatta. Mitäpä jos hän kysyisi mitä minulle kuuluu? En ollut valmis vastaamaan. Olisiko ollut aikaakaan ja enhän mä koskaan ole osannut puhelimessa puhuakaan. Livenä sitten senkin edestä, mutta en varmastikaan niistä oikeista asioista.
Muistan ajatelleeni ja äänenkin puhuneeni, että Suomessa kyllä kysytään mitä kuuluu, mutta kuuluuko siihen aina vastata että "Hyvää kuuluu". Mitä jos kertoisi mitä oikeasti kuuluu. Onko kysyjä valmistautunut sitä kuulemaan?
On ollut helpompi kuunnella toisen elämää, kuin kertoa omastaan. Selvitä. Olla tehokas. Apua olen kyllä pyytänyt ja saanutkin, vaikka tuskin auttajat ovat tienneet tarpeen todellista laitaa. Enhän mä ole juurikaan mistään kellekään puhunut. Kiireestä korkeintaan. Apunne on ollut kultaakin tarpeellisempaa.
Muutama ystävä kyllä hälyytysmerkit huomasi. Kiitos konkreettisista sanoista. Ne auttoivat pysähtymään ja aloittivat toipumisen.
Tukiverkko, sukulaiset ja ystävät, ovat tärkeät. Mielekäs työ ja siinä sopivat haasteet. Turhan pois karsiminen. Sotkun ja sekamelskan hyväksyminen. Hetkeen pysähtyminen ja arjen jarruttaminen. Unelmointi ja unelmien toteuttaminen. Tässä ovat ne keinot millä minä olen alkanut toipua, eheytyä.
Nykyään voin sanoa, että nyt en jaksa. Varasin ensin tunteja, sitten jopa päiviä siihen etten tehnyt mitään ihmeellistä. Ja pidän omantunnon puhtaana, vaikken mitään saisi aikaiseksikaan. Hiljaiset aamut kahvikupin äärellä, omassa sängyssä, lapsi kainalossa, hömppää katsoen ja lapsiperheen ääniä kuunnellen. Hyväksyen, että elämä on nyt tällaista. Vaikuttaa niihin asioihin mihin voi.
Lapsen ei pidä saada harrastaa kaikkea tai päästä kaikkialle. Mielekkäitä asioita pitää saada tehdä ja aikuisen pitää niitä mahdollistaa, mutta kaikki rajojen ja terveyden puitteessa. Lapsuudesta pitää jäädä muutakin mieleen kuin harkat, kiire ja suoritukset. Pitää olla tylsää, aikaa miettiä luenko kokeisiin tänään vaiko vasta huomenna. Ei niin, että nyt on ainut aika tai jää kokonaan lukematta. Elämä ei saa olla yhtä suorittamista. Siitä pitää voida nauttia.
Vanhemmalle pitää jäädä lasten lapsuudesta mieleen muutakin kuin kiire, hektisyys ja huono omatunto. Pitäisi jäädä mieleen yhteiset puuhat, yhteiset hetket, nauru ja oleminen. Kokeisiin kuulustelu livenä, ei puhelimessa niin kuin huonoimpana hetkenä meillä on ollut.. pitää ehtiä olemaan läsnä. Kotityöt eivät tekemällä lopu vaikka kuinka yrittäisi. Sotku syntyy yhä uudelleen. Vaatekasat kasvavat.. Jos ei torakoita kulje, on puhdasta laittaa päälle sekä massut täynnä menee sillä radalla hyvin!
Lapsikin voi väsyä. Vaikka arki koostuisikin upeista asioita mistä lapsi itse nauttii ja saa tehdä mitä haluaa, pitäisi aikuisen muistaa, että lapsi tarvitsee muutakin arkeensa. Ennen kaikkea ystäviä ja lepoa. Väsymystä voi olla vaikea huomata ajoissa.
Toipuminen vie kauan. Itse olen siinä jo matkalla. Huomaan kuitenkin, että yksikin kuormittava päivä, muistuttaa olleesta uupumuksesta ja siihen on helppo lipua takaisin. Kolme askelta eteen ja yksi taakse, mutta selkeästi jo eteen päin.
