Joulun aika

Joulun aika tarjoaa mahdollisuuden pysähtymiseen, lepoon ja yhdessäoloon. Tänä jouluna se on perheessämme toteutunut paremmin kuin hyvin.
Joulua edeltävä viikonloppu vietettiin maalla. Kaukana pleikasta, kaupoista ja kaupungin hälinästä.
Seurana oli luminen luonto, kiprakka pakkaasää ja sisällä takkatuli ja mulla kutimet. Toki maalais "rauhaa" rikkoi sisarusten keskinäiset välien selvittelyt, mutta elämää, sitähän sekin on.

Joku päivä kävelylle lähtiessäni tajusin, että kun vuosi kohta vaihtuu tarkoittaa se mm. sitä että yhä useammin saan näinkin tehdä. Lähteä lenkille, mennä ystävien kanssa syömään, kutoa tai ommella, viedä lapset vaikka uimaan tai lukea iltasatua lapsille. Niin kuin varmaan kyllästymiseen asti tätä hoen, aikaa ei tällaisiin juttuihin ole juurikaan ollut. Nyt on aika alkaa elää, keskittyä olennaiseen. Lapset ovat kerran pieniä.

Itse joulu vietettiin läheisten kanssa. Hyvää ruokaa, leppoisaa tunnelmaa, pukin odotusta ja lasten riemua. Lahjat muuttuvat lasten kasvaessa. Leluja paketit eivät sisältäneet juuri ollenkaan. Toivelistoissakin vilahtelivat järkiasiat. Nuorin sai mm. talvihanskat, keskimmäinen sateenvarjon ja niskatyynyn tulevaa reissuaan varten (matkustus -kärpänen on purrut häntäkin ja matkageenit tulevat paitsi minulta niin myös hänen kummitädiltään) ja vanhin sulkapallomailan ja varattuja salivuoroja. Lahjoissa näkyi nyt enemmän suunnitelmallisuus. Tätä lisää ja turhat krääsät saavat jäädä kauppoihin.

Kinkkuja on paistettu jo kaksi. Vähän on toista vielä jäljellä, mutta tuskin enää moneksi päiväksi. Vielä ei jouluruoka -ähkyä ole! Kinkun syöntiä on kevennetty mm. lumiukkokeitolla ☺

Tällaisin ajatuksin näin joulun jälkeen.. Juon aamukahvia, tuijotan nuorten leijonien peliä ja mielessä on kiitollisuus sekä kummitytön antamassa lahjassa olevat lauseet:

Meillä menee lujaa, hei hallelujaa!

Kyllä onkin mennyt lujaa, liian lujaa. Vuosien takainen uupumus nostaa päätään. Paljon on tapahtunut. Paljon jäänyt tapahtumatta.  Nyt kun alkaa tahti hiipumaan, alkaa itsekin viimein ymmärtämään, miten väsynyt sitä on tullut oltua. Onhan tätä joku ystävistä jo aiemminkin mulle päähän takonut.. joskus asiat pitää vaan osata nähdä ja päättää että muutosta tapahtuu.

En edes tiedä montako vuotta tätä hullunmyllyä on kestänyt. Töitä, kotitöitä, lasten harrastuksia.. jossain välissä hurjana koitin omiakin harrastuksia. Vuosiin sisältyy paaaljon ajettuja kilometrejä ja autossa vietettyjä tunteja.

Vanhemmuus vaatii nykypäivänä aika paljon. Lasten täytyy harrastaa, siinä pitää tukea ja kannustaa. Vanhempien pitää maksaa ja mahdollistaa. Mitä tavoitteellisempi harrastus, sen enemmän se vaatii aikaa joka on taas pois muualta. Vanhempien pitää huolehtia riittävästä levosta, ehtiä keskustella, kysellä ja pohdiskella. Saada arki rullaamaan. Ystävät, omat ja lasten. Niihinkin pitää olla aikaa. Parisuhteelle pitää olla aikaa. Aivot tarvitsevat aikaa. Töissä pitää olla aikaa. Kaikkialle tarvitaan aikaa ja sitä aikaa kaikille yhdessä ja erikseen.

Paljon on keskusteltu pitäisikö kellojen siirrosta luopua. Minun puolestani oltaisiin voitu puhua siitä, saataisiinko vuorokauteen lisää tunteja..

Nyt alkaa meillä tahti helpottaa. On tehnyt sitä tänä syksynä jo hiljalleen. Osa lasten harrastuksista siirtyi alkusyksystä kotipitäjään, mutta ei kaikki.. Tänään on se virallinen päivä, kun lasten osalta viimeinenkin harrastus naapurikaupungissa on taputeltu. Kyllä sitä ikävä tulee, sen tiedän tai tiedämme, mutta päätös mahdollistaa nyt paljon. Ei tarvitse enää repeytyä illan aikana moneen paikkaan. Tytär jää siis "määrittelemättömälle" tauolle rakkaasta harrastuksestaan. Ei sen vakavempaa 😉

Jospa nyt ehtisi panostaa kaikkien lasten vanhemmuuteen. Olla läsnä. Tehdä kello viiden päivällistä ja kysyä lapsilta mitä kuuluu? Pyykkivuorenkaan ei ehkä tarvitse odottaa niin kauaa.

Ruuhkavuodet verottaa, mutta joskus niitä kuulemma kaiholla muistellaan. Pitäkää huolta toisistanne ja itsestänne ❤