Tämän vuoden pitempi vaellus oli nimeltään Hetta-Pallas, Enontekiöllä.
Starttasimme kolmen pariskunnan kesken matkaan sunnuntaina 4.7.21 heti aamupalojen jälkeen. Yön olimme viettäneet Lapland Hotels Hetassa. Hotellille täys kymppi ruokien suhteen. Muusta voin kommentoida lopussa lisää.
Pienen selvittelyn jälkeen kävelimme Hetan keskustaan, josta venekyyti (10€/hlö) vei meidät Oulankajärven yli reitin aloitus päähän. Maisemat joelta olivat varsin mukavat ja veneen kapteeni, Tuomo Laakso aivan huippu luokkaa. Ei ollut tylsä tuo vene matka ollenkaan.
Jo melko alussa saimme huomata, kuinka valtavasti ötököitä Lapissa olikaan. Lähinnä mäkäräisiä ja paarmoja. Jossain vaiheessa ajatusleikkinä olikin, kumman valitsisi jos vain toisia pitäisi sietää. Hyttyshatut olivat ehdottomat.
Ensimmäinen päivämme oli myös sään puolesta varsin tuskainen. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, eikä tuullut yhtään. Lämpöä oli reilut 30 astetta. Joitakin tarinoita kuulimme muilta vaeltajilta, jotta takaisin oli joidenkin pitänyt kääntyä. Olosuhteet olivat haastavat.
Reitin alkupään pärjäsimme hyvin juomavarastoillamme ja jo Pyhäkeron autiotuvalla (tänne noin 7km), saimme täyttää pullomme kylmällä kaivovedellä. Seuraava vastaava olikin sitten vasta Hannukurussa. Pyhäkeron autiotuvan pihapiirissä oli myös latu-kavila, luonnollisesti se oli nyt suljettu. Vessat olivat melko luksus-kunnossa. Juuri uusittuja, niin kuin saimme reitillä muuallakin todeta. Nuotiopaikoista ei reissullamme tainnut iloa olla, meneillään kun oli helteiden vuoksi metsäpalovaroitus.
Ensimmäinen haastava nousu koitti heti tuon pysähdyksen jälkeen. Motivoimme itseämme venekyyditsijän vinkillä: "Uikaa Pyhäjärvessä". Näin tottatosiaan teimme. Vähän ennen huippua vastaamme tuli viimein helteen helpotus. Järvi täynnä hyvin raikasta vettä. Tuolla viilennyksellä sekä pienen lounaan nauttimisella jaksoimme taas jatkaa. Pyhäkero (korkeus 711m) oli valloitettu.
Olimme ajatelleet niin, että päivämatka olisi 15kilometrin luokkaa, viimeiselle päivälle jätettäisiin vähemmän. Meillä oli varattuna matkan tekoon kolme yötä, neljä päivää.
Ensimmäiset noin 15km (kirjoitan noin kilometreistä, koska kyltittien sekä kellon määrittämissä etäisyyksissä oli pikkuisen hajontaa) tuli täyteen Sioskurussa. Se oli nätti paikka, mutta varsin täynnä. Hyviä telttapaikkoja olisi pitänyt tosissaan katsella. Siispä päätimme vain levähtää, syödä vähän ja täyttää vesivarastot. Pyrkisimme Tappuriin, johon oli Sioskurulta vielä noin 3km. Uudet vessat odottivat maastossa pystyttäjiään. Reittiä peruskorjattiin nähtävästi monella tapaa. Olin jostain lukenut, että tästä alkaisi reitin helpoin osuus ja sen kyllä allekirjoitin. Pienen nousun jälkeen lähinnä tasaista polkua.
Saavuimme illansuussa Tappuriin, jossa sielläkin oli kyllä väkeä (lähinnä partiolaisia), mutta maasto oli tasaisempaa ja näin ollen telttapaikkoja löytyi hyvin. Uimaan ei tuolla oikein pystynyt, puro oli sen verran matalaa ja paikkapaikoin sinne oli hankala ryteiköltä edes päästä. Juomapullot sai kuitenkin täytettyä yläjuoksulla ja alajuoksulla pikapesut tehtyä. Tappurissa oli tupa sekä monta muutakin rakennusta, jotka taisivat kuitenkin olla poromiesten tai -naisten valtakuntaa. Vessat olivat täälläkin uusitut.
Maanantain 5.7 aamu valkeni meille (ei kyllä sitä pimeää ollutkaan) jo seitsemän jälkeen. Oli kuuma. Telttaan porotti aurinko. Totesimme, että tällä Lapin reissulla ei talvimakuupusseja olisi tarvittu. Ja yhdelläkin pussilla olisimme vallan hyvin pärjänneet.. Niin, että yksi tai jopa kaksi turhaketta tällä matkalla mukana oli.
Söimme aamupalat ja pakkasimme tavaramme. Vähän täytyi jo jalkojakin hoitaa. Hiertymiä oli syntynyt yhdelle jos toisellekin. Allekirjoittanut aloitti omien jalkojensa rakkojen saannin jo aiemmin viikolla, ennen tätä reissua, pitäen jalassa kenkiä joita ei vielä tälle kesää ollut tullut pidettyä. Rakon alut olivat siis jo hyvästi edenneet. Onneksi hyvät ensiapuvärkit olivat mukana.
Partiolaiset olivat lähteneet jo ennen heräilyämme. Me pääsimme lähtemään vähän ennen kuumimpaa aikaa.
Laskeskelimme että Suaskuru voisi olla seuraavan yön leiripaikkamme. Siellä pitäisi olla kota ja etäisyys sinne olisi varsin sopiva. Matkalla sinne olisi välietappina Pahakuru ja Hannukuru.
Taasen oli kuumapäivä, jonkun mittarin mukaan +32astetta, mutta nyt sentään tuuli. Matkalla ollut (lumestako lie sulanut) isompi lätäkkö houkutteli meitä uimaan, mutta maltoimme mielemme odottaen Hannukurua.
Ennen Pahakurua näimme valtavan kauniita maisemia sekä totesimme reitin kunnostuksen olevan meneillään täälläkin. Isoja murskesäkkejä oli polun varrella, levittäjiään odottamassa. Yksi pätkä (Tappurilta lähtiessä) oli reitistä uudistettu jonkin sortin rautaritiläpitkospuilla. Mahtaa alue olla kovalla kulutuksella kosteilla säillä.
Pysähdyimme Pahakurun tuvalla, jossa juuri sinä hetkenä ei muita ollut. Vessat olivat täälläkin uudet ja vieressä nuotiopaikka. Lähtiessämme joukko pikkupartiolaisia saapui pysäkille ruokailemaan.
Hannururuun matkaa tästä oli noin 2-3km ja tarkoitti lähinnä rinteitä pitkin laskeutumista pikkupuiden lomassa mutkitellen. Reitin leppoisa osa oli suoritettu.
Hannukuru oli kaunis paikka. Hiekkaista metsämaastoa, jossa ah, ihana kaivo sekä varaustupa ja -sauna, kota sekä uimapaikka laiturineen. Sauna oli nyt ulkona, sitä emme kaivanneet. Pääsimme uimaan ja syömään. Muki punaviiniäkin maistui hyvin. Rakot vaivasivat, mutta putsailulla ja suojailulla niidenkin kanssa pärjäsi. Tässäkin olisimme voineet majoittua, mutta päätimme jatkaa ettei viimeiselle päivälle jäisi liikaa matkaa.
Suaskuru tupsahti eteemme melkoisesta ryteiköstä. Paikassa oli nuotiopaikka, kota sekä vanha liiteri- ja wc-rakennus. Uudet pöntöt odottivat täälläkin ja hieman ylenpänä ryteiköstä olisi käsittääksemme ollut teltoillekin paikkaa, mutta tämä ei ympäristönä meitä houkutellut tippaakaan. Kota oli kuin sauna ja ulkona ötököitä vaikka syötäväksi asti. Jostain porukkamme löysi maan alta vettä pursuavan suonen, josta saimme vesivarastot täytettyä. Päätimme syödä kohteessa ja levähtää kodassa hetken, mutta yöpymispaikkana toimisi vasta noin 7km päässä oleva Montellin maja tai noin 8km päässä sijaitseva Nammalkuru.
Lähdimme illansuussa jatkamaan matkaa. Alkumatkassa oli melko kovaa nousua. Toki koko matkan noustiin ja laskettiin, enemmän ja vähemmän. Ilma oli onneksemme jo vähän viilentynyt ja tuuli auttoi siinä lisää. Ötököitä oli jo vähemmän.
Lumikerolle (n.660m) noustessamme tapasimme Kiirunaemon, joka paimensi pienokaisiaan. Hätyytimme lintuja sivummalle, koska perässä oli tulossa vaeltajia koiran kanssa. Rinteillä katselimme taakse päin ja muistelimme kuinka olimme tullessamme vilkuilleet tänne ja ajatelleet että toivottavasti tuonne ei nousta.. no siellä sitä kuitenkin oltiin. Lumikeron huipulle pääsy palkitsi tarpojiaan. Kaunista oli.
Alas laskeutuessamme olimme jopa varjossa tovin. Sekin teki paahteelle mukavaa vaihtelua.
Poroaidan läpimeno Lumikurussa muistutti meitä elokuvasta Napapiirinsankarit 3. Kannattaa katsoa tuo elokuva! Alastomia tarpojia emme nähneet.
Vielä ennen Montellinmajaa saimme katsella auringonlaskua Vuontiskeron kyljen korkeuksista. Rinne oli paikoin melko kivikkoinen ja saimmekin ihmetellä seuraavaa: vastaamme tuli mies, joka merkitsi reittiä pienillä lipuilla. Viikonloppuna täällä kuulemma juostaisiin kilpaa, koko tuo matka noin 55km. Välillä oli kävellen vaikeuksia pysyä pystyssä niin mitenhän tuo juosten onnistuu.
Iltavaeltaminen ei ollut ollenkaan hullumpi idea. Kovilla helteillä tuo oli varsin viisas ratkaisu. Saavuimme Montellinmajalle (Vuontiskeron ja Saivokeron välissä, puiden yläpuolella) noin yhdeltä yöllä. Paikassa oli upouusi kota, uudet vessat ja pieni puro. Pystytimme tänne leirimme, Söimme kunnolla ja puntaroimme mahdollisuutta tiivistää patikkaamme yhtä yötä lyhyemmäksi.
Tiistai 6.7 heräilimme aamulla porontervehdykseen. Poro lönkytteli telttojemme välillä, ehkä varjoa etsimässä. Tämä olikin ensimmäinen reitillä näkemämme poro. Maisemien lisäksi allekirjoittanut oli odottanut innolla tapaavansa näitäkin kulkijoita.
Teimme kodassa aamupalat ja pakkasimme tavaramme. Taisimme jo tässä päättää, että loppumatka tarvottaisiin jo tuon päivän aikana. Nammalkuruun oli enää matkaa reilu kilometri ja siitä loppuun noin 13km. Päivä oli taasen kuuma, mutta tuuli viilensi edes vähän matkaamme. Ötököitä ei liioin tuntunut olevan samalla tavalla. Liekkö tuuli auttanut asiassa.
Nousimme pienehkön nousun ja jatkoimme Nammalkurun suuntaan. Nammalkurussa oli niinikään uudet vessat, varaustupa ja siistit paikat. Mainittakoon tässä kohtaa jätehuolto. Reitin varrella oli ehkä mielestäni liikaakin roskiksia. Vaeltajien ei siis tarvinnut kuljettaa itse pois tuomiaan roskia, vaan niitä pystyi jättämään reitin varrella oleviin roskiksiin. Itse pyrin ottamaan retkieväämme mukaan sellaisissa pakkauksissa, että ne vievät vähän tilaa ja jaksamme ne tuoda poiskin. Tämä oli vähän ristiriidassa retkeilyajatukseni kanssa, mutta toki jos sillä saadaan roskaamista vähenemään niin hyvä niin.
Nammalkurulta nousimme Rimakurun vaarojen kautta Taivalkerolle. Taivalkerolla on aikanaan sytytetty Suomen Olympialaisten tuli 6.7.1952 eli juuri samana päivänä me saimme kunnian olla tuossa samassa paikassa. Tuo huiputus teki pienen lenkin varsinaiseen reittiin, mutta paikan halusimme nähdä.
Laskeuduimme kerolta toista puolta alas, kohti Pallasta. Varsinainen reitti kulki näköetäisyydellä. Tästä vaelluksien päätöksestä taitaa tulla perinne. Isolla Karhunkierroksellakin kuljimme loppumatkan hieman omaa tietämme, mutta päätyen ihan sinne minne pitikin. Kiitos loistavien suunnistajien!
Pallas hotelli siinsi näköpiirissä ja loppuaskeleet olivat melko ripeät.
Kuljimme reitin eli noin 55km lopulta kahdessa yössä, kolmessa päivässä.
Hotellin pihassa meitä tervehti kymmenien porojen joukko. Eräs hotellin työntekijä kertoi niiden majailevan siinä, vähän jo kiusaksikin asti. Ilmeisesti ressukat ajattelivat siinä olevan vähemmän mäkäräisiä.
Teimme suunnitelmaa missä seuraava yö vietettäisiin. Hotelli oli nimittäin buukattuna vasta seuraavaksi päiväksi Hetasta, jossa autommekin odotti. Hettaan menisimme tilataksilla 120€/6hlö.
Selvittelimme olisimmeko saaneet majoituksen Hetasta jo tuoksikin yöksi, edes vähän alennettuun hintaan. Olisimme näet olleet siellä vasta myöhään illalla. Koska hotelli ei meille alennusta luvannut oli onnemme törmätä paikalliseen tuttuun yrittäjään, joka vinkkasi meille oikein oivan telttapaikan viimeiseksi yöksi.
Siispä teltta kutsui vielä kerran ja pääsimme myös iltauinnille. Vielä ennen nukkumaanmenoa kokoonnuimme iltanuotiolle kelaamaan reissumme. Helle ja ötökät jäivät mieleemme, mutta myös mahtavat maisemat ja vaihtelevat maastot. Ehkäpä tämä poikii taas seuraavan reissun.
Aamulla 7.7 taksi haki meidät takaisin Hettaan. Kävimme syömässä Hetan keskustassa. Jouduimme näet odottelemaan huoneitamme. Hotelli piti tarkkaan kiinni siitä, että huoneen sai vasta juuri klo 15. Se tarkoitti sitä, että ruokarahamme menivät paikalliselle yrittäjälle, kun emme jääneet hotelliin odottamaan. Kävimme lounaalla syömässä keittoja sekä salaatteja. Piipahdimme myös kaupassa sekä Koru Laakso -myymälässä (joka oli osa venekyyti-yritystä).
Tuossa alussa lupasin kertoa enemmän hotellista. Ruoka oli siis hyvää, hotellissa pääsi saunaan ja uimaan ja se sijaitsi kauniilla paikalla, mutta vähän jäi karvasmaku siitä ettei ylimääräistä yöpymistä kysyessämme tultu hinnassa yhtään vastaan eikä huonetta, edes yhtä, voinut saada vähänkään ennen virallista aikaa. Lisäksi hotellin nettisivuille ei oltu päivitetty sitä ettei venekuljetusta enää järjestetty hotellilta.
 |
| Savulohisalaattia. Nam! |
Tässä osa matkalla olleista ruuistamme. Riisi jäi syömättä, samoin kuin muutama patukka sekä välipalapähkinäpussi. Lisäksi mukaamme oli makkarat ensimmäiselle illalle ja leipäpussi sekä voita. Tämä reissu toki osoittautui voille liian kuumaksi sääksi.
