Hetki kerrallaan

Vuosi vaihtui yhdessä hujauksessa. Vähän rauhallisemmin alku olisi voinut mennä. Se on nimittäin tuonut tullessaan jo yhtä ja toista. Kaikki eivät ole olleet niin mukavia tai millään lailla toivottujakaan asioita. Mutta eipä elämällä ole tapana kysellä. Se on otettava vastaan mitä tulee.

Välillä olen kamppailut riittämättömyyden tunteen kanssa. Haluaisin niin kovasti auttaa ja ratkaista kaikki pulmat. Omat ja toistenkin. Mietin usein miksemme me ihmiset vaikuta niihin asioihin joihin voisimme vaikuttaa. Päinvastoin usein kyselemme juuri niiden epäkohtien perään, mille emme itse mitään voi. Tämän vuoden puolella olen todella kaivannut sitä että joku kuuntelee mua. Kysyy multa, miten menee. Omat rahkeet eivät ole kaikkialle riittäneet. Joillekin olen jopa joutunut sanomaan, että nyt musta ei ole auttajaksi. Oma raja on vedettävä johonkin, että itse jaksaa.

Silti auttaminen on juuri sitä mitä haluan tehdä niin työssäni kuin muuallakin. Sen koen olevan vahvuuteni. Tasapainoilua siis kaikki. Ja hyvää itsetutkiskelua. Joskus on hyväksyttävä sekin, että kaikkea ei saa korjattua.

Hektinen, hiukan stressaavakin alkuvuosi tarvitsi vastapainokseen jotain aivan erilaista.

Toissa syksynä saimme unelmamme siihen pisteeseen, että ostimme mökkitontin. Tontilla ei ole vielä puiden kaatamisen lisäksi muuta tehty, eikä meillä olekaan kiirettä. Niin mutta hei, onhan meillä huussi! Muut tulevat pikku hiljaa, stressittömästi.

Perheemme nuorin on samoin kuin me vanhemmatkin, erittäin kovasti ulkoihminen. Niinpä päätimme säätiedotuksen tsekattuamme pakata auto ja suunnata mökkitontillemme rentoutumaan. Isot lapset eivät tällä kertaa mukaan lähteneet.

Mukanamme oli paljon evästä, laavu sekä kunnon varusteet ulkona nukkumiseen. Illalla kyllä houkutti kovasti pelkän tähtitaivaan alla nukkuminen, mutta päätimme kuitenkin pystyttää laavun. Metsää valaisivat kynttilät ja nuotio.

Hiljaisuudessa vallitessa, pikku pakkasessa, nukuimme kuin tukit lämpimien vällyjen välissä. Kaukana stressistä, kiireestä ja kotivelvoitteista. Eipä haitannut laavun alta kuulunut rapinakaan. Joku metsähiiri siellä varmasti nautti, kun meidän välittämä lämpö levisi senkin pesään. Niihin ajatuksiin nukahdin.

Aamukahvi valmistui trangialla. Auringon noustessa oli ihana mutustaa croissantia ja sytytellä nuotiota. "Kuin lomalla" -ajattelin. Tuskin muistinkaan kaikkia mielessäni velloneita murheita. Parasta virkistystä ja samalla lepoa aivoille. Onhan sitä oikein tutkittukin. Luonto vaikuttaa positiivisesti.

Tehtiin me hommiakin. Suunniteltiin mökin paikkaa ja purettiin saunamökin lattialauta -kuorma. Noin 40 lattialankkua. Huomenna varmasti tuntuu tämä 'salilla käynti' käsissä.

Myös myrsky oli tehnyt töitä tontilla. Kaatanut yhden ehkä 10 metrisen kuusen. "Olisipa tuokin puu pitänyt jossain vaiheessa kaataa pois.", Isäntä mua lohdutti. Luonnon omat voimat ovat kunnioitusta herättäviä. No eipä jäänyt kanto turhaan pystyyn metsään.

Nuorimaisemme otti myös rennosti. Luki laavussa kirjaansa ja luisteli jäällä. Toki vain kengillä, kun emme luistimia hoksanneet mukaan ottaa. Ehkä vielä näille jäille ehtisi!

Mökkitonttimme sijaitsee kivasti talven keskellä. Isäntä sanoikin, että jos kotona alkaa olla lumettomat talvet, aina tiedetään mistä se talvi löytyy. Tuo onkin meidän unelmien satumetsä ♥️

Kun seinät kaatuu päälle

Tiedättekö sen tunteen, kun hoitaa flunssaista lasta, joka ei millään haluaisi olla kipeä eikä ainakaan sisällä?

Minä tiedän.. on pelattu pelejä, tehty palapelejä, piirrelty, katsottu leffoja ja tehty läksyjä. Neliöt käyvät ahtaaksi. Onneksi kyseessä on melko rauhallinen lapsi, mutta lapsi joka rakastaa ulkoilua ja ulkoilmaa. Ei ole haitannut vesi- tai räntäsateet, tuulet tai tuiskut. Jos hän on halunnut ulos, on hän sinne mennyt, satoi tai paistoi, vaikka se usein onkin tarkoittanut siellä yksin olemista.

Tässä jossain vaiheessa, kun satoi lunta juuri sen verran, että nurmikko peittyi, paineli lapsonen taas yksin ulos. Sää oli silloinkin märkä ja illansuu pimeä. Vapaaehtoisesti sinne harva olisi lähtenyt. Kohta soi ovikello ja oven raosta pieni käsi pyysi porkkanaa tekemälleen lumiukolle. Kekseliäs lapsi oli tehnyt silmät kätevästi pupun papanoista, kun ei ollut kiviä pimeässä löytänyt.

Nyt ei ole siis ulos ollut asiaa ja sekös on ollut tuskaa. Eilen piti ikkunaa raottaa, jotta hän sai edes haistella raitista ilmaa. Luojan kiitos, ei lunta ole nyt ollut. Silloin sisällä olo olisi ollut vieläkin kamalempaa. Tämä lapsi rakastaa talvea ja kylmää!

Huomista taitaa tulla viikon kohokohta. Pääsee kouluun! Tokaluokkalaiselta siihenkin tuntuu vielä riemua löytyvän. Ja kaverit. Heitä hänellä on ikävä. Olihan tässä pitkä joululoma, jolloin hän ei ole juurikaan ystäviään nähnyt.

Voi sitä lapsen riemua. Kunpa me aikuiset osaisimme iloita samalla tavalla. Ihanaa päästä ulos ja töihin, nähdä ihmisiä! Taitaa olla nykyaikuisen unelmana sohva, uni ja hyvä ruoka.. moni haaveilee ehkä hiljaisuudesta ja jopa yksin olostakin. Tunnustan aika ajoin kuuluvani tuohon joukkoon, vaikka ulkoilmasta kyllä pidänkin. Eri toteen lämpimästä sellaisesta.

Tässä onkin ollut aikaa suunnitella lämpimämpää tulevaa ja kuin tarkoituksella löysin (facen roskalava ryhmästä) pohjaa unelmilleni ♥️