En enää ihan hirmu paljoa leivo. Joskus uskokaa tai älkää, kun lapset olivat pieniä, tein tätä usein. Miten silloin ehti, kun enää ei ehdi?
Jotenkin nyt tuli tarve upottaa kädet taikinaan. Syntyikin kerralla kolme pellillistä pullia sekä kanapiirakka. Täytyihän jotain saada Suomen leijonien mitalikahvien lisukkeeksi.
Nykyään aina kun teen pullaa, muistan jokunen vuosi sitten menehtyneen ystäväni. Olin leipomassa pojan rippijuhliin laskiaispullia. Tarkoituksena tehdä juuri suuhun sopivia, ei liian isoja. Silloin, eräs ystäväni (leipuri ammatiltaan) soitti kysyäkseen sopisiko tulla käymään hänen ollessa parhaillaan paikkakunnalla.
Niinpä rupattelimme pitkät tovit ja sain samalla muistisäännön, mistä tietää minkä kokoiseksi taikinapallo kannattaa suurinpiirtein tehdä. Joka kerta tuon jälkeen, tuo päivä muistuu mieleeni aina leipoessani pullaa... enkä ole vielä tänäpäivänäkään muistanut mikä tuo ystäväni antama muistisääntö oli..
Ystävääni ei enää ole. Hän oli vielä poikani rippijuhlissakin ja monet kerrat näimme vielä ohimennen. Sovimme aina, että seuraavalla kohtaamisella käydään kahvilla. Sitä kertaa ei enää tullut. En pysty koskaan häneltä kysyä tarkennusta pullan kokoon. Niinpä nytkin tulee monen kokoisia pullia ja muistan ystävääni. Ja neuvon kaikkia käymään ystävien kanssa kahvilla, kun se on mahdollista. Koskaan ei tiedä, milloin sitä ei voi enää tehdä.
En saanut lapsia innostumaan leipomisesta. Nykyään he leipovat enemmän kuin minä, mutta eivät enää juurikaan kanssani. Tai täytyy sen verran korjata, että taisi lopulta nuorin tytöistä tehdäkin kaiken. Hän nimittäin kävi voitelemassa yhden pellillisen ja meidän perheessämme se tarkoittaa, että teki siis kaiken. Tästä "perinteekkäästä" kunnianottamisesta saan kiittää veljeäni ja miestäni. He tekivät aikanaan mm. lastemme syntymäpäiväkakutkin, kun minun niitä väkertäessäni, ideoivat ääneen mitä niissä voisi olla. Ja jouluisin mieheni leipoo piparit ja tortut, kun ottaa pellin uunista.
Tänään nostan maljan leijonille ja ajattelen ystävääni.
